Kirjoitin ensimmäisen inFamousin arvostelussa (Pelaaja 81, 8/10), että kyseinen peli ansaitsee jatko-osan. Pitäisi näemmä varoa, mitä menee toivomaan, tai ainakin asettaa odotukset järkevälle tasolle. Kaikki jatkot eivät ole Assassin’s Creed kakkosia.
Asennevammainen lähetti Cole McGrath sai sähköiset supervoimat salaperäisen Ray Sphere -laitteen räjähtäessä häneen käsiinsä, ja kuten edellisen pelin lopussa selvisi, se ei ollut mikään vahinko. Superroisto Kessler eli tulevaisuuden Cole hankki menneisyyden itselleen voimia, koska pian Amerikkaa ilmestyisi remontoimaan liekehtivä kolossi nimeltään The Beast.
Tämä tuomipäivän peto toimittaakin New Yorkiin – anteeksi, Empire Cityyn – lautasellisen uunilämmintä apokalypsiä jo inFamous 2:n alkumetreillä. Nekkuunsa 10–0-lukemin ottava Cole joutuu pakenemaan raunioista New Orleansin – anteeksi, New Maraisin – kosteaan ilmastoon. Siellä pitäisi keräillä Ray Sphere -tekniikan luomia Blast Core -esineitä, jotta peto voitaisiin kaataa Ray Sphereäkin ihmeellisemmällä vehkeellä. Tiellä ovat vain rotupuhtautta varjelevat punaniskat, Etelä-Afrikan supervoimaiset palkkasoturit ja soiden lonkerohirviöt. Nokkelimmat varmaan jo arvasivatkin, että juonessa ei ole mitään järkeä edes supersankarisarjisten mittapuulla, mutta tarkoitus onkin vain antaa Colelle uusi temmellyskenttä ja paljon räjäytettävää.
Todella syvässä etelässä
Alkuperäisen inFamousin pohjalta kakkososalle olisi teoriassa vallan herkulliset lähtökohdat. Colen supervoimat simuloivat hienosti tavallisten räiskintöjen aseita kranaateista kiikarikivääreihin, ja sähköjohdoilla liukuminen ja ionien avulla leijailu yhdistyvät parkouriin niin hyvin, että kattojen koluaminen on puhdasta peli-iloa. New Marais on myös Empire Cityä kiinnostavampi paikka, vaikka Left 4 Dead ehtikin ammentamaan ensimmäiseksi USA:n etelän hikisestä ja likaisesta charmista.
Hiekkalaatikkopelin jatko-osan täytyy myös tarjota uusia leluja, ja tässä suhteessa Cole on onnenpoika. Nyt jokaisesta perusvoimasta on saatavana useita muunnelmia riippuen siitä, onko pelaaja sankari vai roisto. Aivan ei kuitenkaan toteudu tekijöiden näkemys siitä, että pelaaja vaihtelisi voimavalikoimaansa koko ajan lennosta. Voimien myöhemmät versiot ovat lähes poikkeuksetta niin hyviä, että aiempiin ei ole syytä palata, sillä lopun kestävät viholliset eivät kaadu millään kikkailulla vaan raa’alla tulivoimalla.
Pelattavuudessa on siis menty piirun verran eteenpäin, mutta kun inFamous 2:n uudistukset asetetaan vaakakuppiin pelin ongelmien kanssa, lopputulos jää vain plusmiinusnolla-tasolle. Tekijästudio Sucker Punchin ongelma on tällä kertaa päämäärättömyys: inFamous 2 on kuin oudolta maistuva ruokalaji, jonka sekaan on tungettu liian monia periaatteessa herkullisia raaka-aineita.
Jackass: New Marais
InFamous oli periaatteessa Colen ”syntytarina”, jolla kaikki supersankarisaagat on aloitettava. Kakkososa haahuilee juonen kannalta oudoissa pöheiköissä. Colen uudistettu naama ja ääninäyttely tekevät hänestä pöljän ja epämiellyttävän punaniskan. Sankari-Colen vielä sulattaa, mutta pahoja tekevä pelaaja saa ”nauttia” nilkkimäisestä roisto-Colesta, joka käyttää liki kosmisia supervoimiaan mummojen sekä kerjäläisten potkimiseen ja joka pudottelee seikkailun ohessa ”höhhöö, penis!” -kaskuja. On vaikea välittää mainostetusta hyvän ja pahan akselista, kun juoni on vakavuudeltaan Saints Row 2:n luokkaa.
Sivuhahmojen ja Colen animointiin on käytetty pelissä nyt enemmän aikaa ja tuotantoarvoja, minkä ansiosta superköörin jorinoita seuraa ihan mielellään. Ongelmana onkin se, millaista jupinaa on pakko kuunnella. Colen pelissä saamat uudet jää- ja tulivoimat on sidottu kahteen supervoimaiseen naiseen, joista toinen on ”hyvä” ja toinen ”paha”. Hyvis on supervoimiaan itkevä neurootikko ja pahis erikeeperiä imppaavan esiteinin tasolle jäänyt pyromaani. Mikä kauheinta, jommankumman kanssa on yksinkertaisesti pakko suorittaa erinäisiä sivutehtäviä. Heidän rinnaltaan voittajaksi nouseekin ensimmäisessä pelissä ärsyttänyt apuri Zeke, joka paljastuu kelpo McGyver-tason keksijäksi ja yleensäkin kelpo jätkäksi. Olisiko tässä spin-off-pelin ainesta?
Salama ei iske kahdesti
Kauheat sivuhahmotkaan eivät voisi estää minua nauttimasta estoitta inFamous 2:n sulavasta pelattavuudesta, vaan sen tekevät pelin sivutehtävät. Tekemistä on tarjolla esimerkillisen paljon, mutta monet sivutehtävistä kloonataan kahteen tai kolmeen otteeseen. Erikoisemmista tehtävistä taas saa helposti käsityksen, että Sucker Punch on mennyt pylly edellä puuhun: ensin on keksitty joku hassu pelimekaniikka, joka on sitten ahdettu väkisin peliin käsikirjoittajan keksiessä niska hiessä jonkinlaista tekosyytä siihen, miksi vaikkapa valonetsimellä osoittaminen tuhoaa yhtäkkiä supervaarallisia mutanttihirviöitä. InFamous 2:n alkupuoli iskee kyllä kuin miljoona volttia, mutta kun parhaatkin ideat toistetaan useaan kertaan, peli menettää viehätystään loppua kohden.
Teknisesti pelissä on ihailtavaa. Todella isoja hirviöitä ja supervoimaisia vihollisia vastaan taistellessa on pakko ihmetellä sitä, kuinka järkevästi ne liikkuvat pitkin kaupunkia Colen perässä. Kaikista älyttömimmissä taisteluissa ruudunpäivitys takeltelee hieman, mutta ei usein.
Esimerkillistä on myös se, kuinka pelaajien tekemän sisällön osuus on lisätty peliin. Pikku sivutehtäviä on helppo väsätä, ja niistä saa puuttuvaa ääninäyttelyä lukuun ottamatta ihan yhtä hyvin tekemistä kuin pelin varsinaisistakin tehtävistä. Halutessaan tee-se-itse-tehtäviä saa kartalle näkyviin tiettyjen kriteerien mukaan filtteröitynä. Jos inFamous 2:sta innostuu todella, tämä lisää taatusti pelin ikää.
Ensimmäisen inFamousin faninakin minun on lopulta – ikäväkseni – pakko myöntää, että kakkososassa ei ole enää sitä kipinää. Periaatteessa toimivassa taistelussa ja liikkumisessa ei ole enää samaa tuoreutta, ja koko peliltä puuttuu pelaajaa motivoiva punainen lanka. Ainakin tästä voi oppia sen, että huippupeliä ei voi tehdä lisäämällä hyvään peliin läjän satunnaisia uudistuksia.
Hentoinen sankari
Cole on supervoimistaan huolimatta hyvinkin kuolevainen mies, ja ristituleen joutuessaan hän kaatuu hetkessä, vaikka vastassa olisi pelkkiä rivijamppoja kivääreineen. Hengissä pysyy, kunhan katselee ajoissa, mistä voi tarpeen tullen imaista tuoretta sähkölatausta. Kuolema koittaa varovaisuudesta huolimatta usein, mutta tässä kohtaa Sucker Punch on onnistunut hyvin. Tehtävissä on useita tallennuspisteitä, ja satunnaispuuhissa kuolemisesta ei rangaista lainkaan. Niinpä pelaaja uskaltaa aina heittäytyä taisteluun vihollisten keskelle niin kuin yli-ihmisen pitääkin. Nurkan takana tutina ei ole supersankarin arvolle sopivaa puuhaa.