Ensivaikutelma voi pettää ja ennakkoluulot rajoittavat. Nämä ajatukset on syytä pitää mielessä, kun alkaa pelata DS:n Infinite Space -roolipeliä.
Ensivaikutelma tämän tieteisseikkailun suhteen on nimittäin todella nihkeä. Jaha, animeteini tahtoo pois junttiplaneetalta, ja apuun tulee kaunis avaruuslentäjä. Sitten miehistöön liittyy vihertukkainen pikkusisko ja kimpussa hyörivät oudot pervopiraatit. Ensimmäisen parin tunnin aikana ei tiedä lainkaan, mitä tässä oikein pitäisi tehdä, sillä pelissä ei ole edes minkäänlaista tehtävälokia. Tekijästudion nimikin on näemmä Nude Maker.
Sitten Infinite Space alkaa läiskiä naamalle yllätystä toisen perään. Se on aito megaluokan avaruusooppera, jonka miehinen sotilaallisuus tuo mieleen itäeurooppalaiset panssarivaunusimulaattorit. Hc-asenteella rullaava peli ei pidä pelaajaa kädestä, vaan pikemminkin vääntää käden selän taakse ja karjuu: ”Itke, nössö!” Nude Makerillekaan ei auta naureskella, sillä sama porukkahan oli aikoinaan tekemässä mecha-ihme Steel Battalionia.
Boys 2 men
Itäisissä roolipeleissä koetaan usein niin kutsuttuja ”kasvutarinoita”, joissa esiteinisankarit kokevat kovia ja ehkä vähän pussaavatkin. Infinite Spacessa lainausmerkkejä ei tarvita, sillä avaruusmatkaajaksi tahtovan 16-vuotiaan Yurin ja tämän kumppanien elämää seurataan pelissä yli vuosikymmenen ajan. Viaton ja tietämätön poju kasvaa uskottavasti tietämättömästä maalaisjuntista pelätyksi kovanaamaksi.
Pelimaailma avautuu reilusti päälle 60 pelitunnin aikana hitaasti ja siksi kiehtovasti. Avaruuden takahikiä paljastuu oman galaksinsa eli Pienen Magellanin pilven osaksi, ja sen valtiot ovat taas osa paljon suurempaa kuviota. Pelin avaruusooppera muistuttaa satavuotisen sodan Eurooppaa, jossa monarkit ja valtiot polkevat kilpaa toisiaan. Kokonaisuus pysyy kasassa ja välttää lajityypin kliseitä. Avaruuden muukalaisista ei ole tietoakaan, ja mustavalkoista hyvän sekä pahan kahtiajakoa vältellään. Alun piraatteja lukuun ottamatta kaikilla vihollisilla on järkevät motiivit teoilleen, ja ”realpolitik”-hengessä vastustaja on kohta liittolainen tai päinvastoin.
Tohtori Freud komentosillalle
Infinite Space ottaa todella vakavasti myös avaruuspelin tärkeimmän osasen eli itse alukset. Pelin draama koetaan Phoenix Wright -tyylisten puhuvien päiden kautta, mutta sotakoneet on toteutettu hurmaavan karulla ja selkeällä 3d-grafiikalla. Kamera hivelee alusten muotoja hellästi rakastaen kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Se sopii asenteen puolesta pelimaailmaan, jossa jopa pari kilometriä pitkät alukset jauhavat toisiaan tykistön täysilaidallisilla, ja kovimmalla jätkällä on tietenkin pisin laiva.
Taistelu on jossain vuoropohjaisuuden ja tosiajan välimaastossa. Ruudun laidassa naputtaa toimintamittari, jonka täyttyessä on mahdollista tehdä omalla laivastolla erilaisia manööverejä. Pelaajan alukset, joita on kentällä enintään viisi, voivat ampua peruslaukauksia tai kovempia täyslaidallisia. Jos vihollinen käyttää väistöliikkeitä, peruslaaki osuu kovempaa ja täyslaidallinen menee ohi kokonaan. Alukset voivat myös liikkua muodostelmassa eteen tai taakse, ja kaikilla aseilla on sekä enimmäis- että vähimmäiskantamat. Myöhemmin tarjolle tulee hävittäjiä, IT-tulitusta sekä niin upseerien kuin alustenkin omia erikoisliikkeitä. Edempänä muodostelmassa oleviin aluksiin osuu helpommin, kun taas takarivi on turvassa mutta tarkkuus kärsii.
Vaikka taistelu on periaatteessa hyvin yksinkertaista, se vaatii pelaajalta tarpeeksi ajoitusta ja suunnitelmallisuutta. Jos lähtee soitellen sotaan, omat alukset räjähtelevät, vaikka vaurion voisi osaamisella välttää lähes kokonaan.
Pomotaistelut ovat täysin oma lukunsa. Vastaan tulee lähes haavoittumattomilta vaikuttavia vihollisia ja superaluksia, jotka lasauttavat rakkaan ja kalliin lippulaivan ilmaan yhdellä osumalla. Niiden kukistamiseen saattaa tarvita kikkailuja, joiden keksimiseen peli ei erityisesti anna vinkkejä. Toisia se varmasti raivostuttaa, mutta onnistuin jotenkin nauttimaan näiden hirmujen kaatamisesta. Peliteknisesti taistelua voi moittia vain siitä, että loppupäässä tekoäly ei osaa lainkaan vastata tukialusten ja hävittäjien liikakäyttöön.
Laiva on lastattu kilpigeneraattoreilla
Itse taistelu on kuitenkin vain päätös hyville valmisteluille. Puolet Infinite Spacen ilosta on oman laivaston säätämistä, jossa sekä miehistö että alukset saadaan kuntoon. Runkoihin ahdetaan Tetris-palikoiden muotoisia komponentteja, ja säätämistä rajoittavat raha ja tilantarve. Homma on ilahduttavan monipuolista, sillä huomioon joutuu ottamaan tulivoiman ja suojien lisäksi esimerkiksi miehistön viihtyvyyden. Laivaston tärkein alus voi pitkällä tähtäimellä olla perusristeilijä, jossa miehistö oppii taitonsa ja jonka kaupankäyntimoduulit tuovat lisää rahaa kassaan, kunhan miehistössä on hyvä kirjanpitäjä.
Infinite Space on myös tyylikäs ja lähinnä itsensä näköinen peli, joka latoo ruudulle näyttäviä kuvakulmia omista aluksista joka hyökkäyksellä. Kaiuttimista satelee vaikuttavan kuuloista sotilashöpinää ja turhan kovia paukkeita. Peli hyödyntää hyvin DS:n molempia ruutuja, ja mikä parasta, pelaaja voi tunnelmoida avaruusraudalla vain halutessaan, sillä animaatiot voi ohittaa parilla napinpainalluksella.
Pelin yksityiskohtia voisi listata tuntikaupalla, mutta tärkeämpää on ehkä kuvailla sitä yleisemmällä tasolla. Se on peli joka todistaa, että suureen ja vakavaan tarinaan ei tarvitse HD-konsolia, vaan kunnon puitteet ja joukon hyvin kirjoitettuja hahmoja, joiden edesottamuksista voi välittää aidosti. Kymmenien pelituntien aikana sain olla tulokas, sankari, piraatti, palkkasoturi ja sotilas, joka osallistui sisällissotiin, sotiin, vallankumouksiin ja useamman galaksin kohtalonhetkiin. Tämä ei ole Nintendo DS:lle ominaista virtaviivaista ja sujuvaa pelaamista, vaan hankalaa, rönsyilevää ja eri tavalla kunnianhimoista roolipeliä. Pc:n kovan ytimen avaruuspeleistä se eroaa taas sillä, että japanilaistekijät ovat saaneet mukaan myös charmia ja sydäntä. Kauhea alku vain varmistaa, että tätä ei kovin moni pääse kokemaan, ja se on vääryys.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:14]
En koskaan olisi kokeillut Infinite Spacea, ellei Janne olisi sitä toimistolla niin paljon hehkuttanut. Kyseessä on peli, jota ei odottaisi näkevänsä pc:n verkkojakelukauppojen ulkopuolella, joissa se sijoittuisi hämyisten hc-pelien joukkoon.
Infinite Space tekee käytännössä kaikkensa, jotta pelaaja lopettaisi sen pelaamisen: se ei kerro mistään oikeastaan mitään, ja kaikki vähänkin tärkeämpi tieto pitää aina kirjoittaa ylös, sillä pelistä ei löydy edes alkeellista lokikirjaa tai tehtävälistaa. Loppu pitää puolestaan itse saada selville joko pelaamalla tai pähkäilemällä, kuten vaikkapa miehistönjäsenten erikoiskykyjen kohdalla usein on.
Jokin pelissä kuitenkin koukuttaa. Vanhan koulukunnan meno ja aina yhtä hämmentävä japanilaisista roolipeleistä tuttu puku- ja henkilödraama luovat mielenkiintoisen maailman, jolla ei pelin nimen mukaisesti tunnu olevan loppua. Alati laajeneva pelimaailma ja sen omaperäiset asukit sekä poliittiset ryhmittymät tarjoavat kulissit lukuisille taisteluille, joissa mitataan pelaajan kykyä rakentaa ja varustaa laivastonsa. Etenkin aluksien moduulien asettelu pala palalta, jossa pelaaja yrittää puristaa kaiken tilan käyttöön, on oma taiteenlajinsa. Taisteluiden kivi-sakset-paperi-tapaisiin päätöksiin perustuva pelimekaniikka puolestaan pitää ne mielekkäinä huolimatta alusten koon kasvamisesta nyyppähävittäjistä valtaviin taistelu- ja tukialuksiin.
Infinite Space on peli, jolle täytyy antaa mahdollisuus. Vaikka perinteisesti olen sitä mieltä, että pelin on paljastettava itsestään jo alussa sen verran, että se vie mukanaan, voi kaiken panttaamisen antaa tässä tapauksessa anteeksi. Tylyn alkukuoren alta paljastuu sen verran kiehtova ja omalaatuinen peli, että Infinite Space on sen arvoinen.