Päättymätön epälöytö? Ääretön epähavainto? Nimi ei tee peliä, mutta Infinite Undiscovery on jopa japanilaisilta käsittämätön veto. Mitään syvällistä ajatusta ei nimen takana ole eivätkä pelin ratkaisut vaikuta maailmaan järisyttävällä tavalla. Se niistä lupauksista.
Star Ocean– ja Valkyrie Profile sarjat luonut Tri-Ace ei ole kuitenkaan eilisen teeren poika, vaan Undiscovery yllättää malttavaisen mielen.
Huilunsoittaja katolla
Tyhjäntoimittaja Capell viruu vankilassa. Hän on mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Capellilla ei ole vanhempia tai saati sitten ystäviä. Ikuista rauhaa järkyttää voimakastahtoinen Aya, nainen jolle ei sanota vastaan. Hän pelastaa Capellin vankilasta luullen ressukan olevan suuri kapinajohtaja lordi Sigmund – uljas soturi, jonka harrastuksena on vihollisten murskaaminen ja heidän vaikerruksensa kuuntelu. Outo kolmikko päätyy yhteen ja huomaa, ettei miehillä ole muuta yhteistä kuin naamataulu.
Vapautusrintama aikoo tuhota valtavat kahleet, joilla kuu on sidottu maahan. Aivan, kuu on sidottu ja vahvasti. Sellaista ei näekään joka päivä. Vaarallisen lahkon luomat ketjut luonnollisesti houkuttelevat hirviöitä ja tekevät lainkuuliaisten ihmisten elämän sietämättömäksi.
Infinite Undiscovery ei roolipeliksi loppujen lopuksi heti säväytä maanläheisellä tarinallaan, mutta se on yksinkertaisesti niin hilpeän vastustamaton, että se voitti minut puolelleen. Capell on kuin kuka tahansa meistä, jos meidät nostettaisiin tavallisesta kaduntallaajasta valtakunnan otsikoihin – surkuhupaisan kokematon, valittaja, ja siksi uskottava. Kuin fantasiamaailman Sarah Palin. Undiscoveryssa ei virkistävästi ole alusta lähtien selkeää pahista, vaan kunnon kärhämät kumpuavat ryhmän sisältä.
Juoni pitää käänteineen otteessaan. Miksi Sigmund ja Capell näyttävät identtisiltä kaksosilta? Mikä on kaiken tarkoitus? Onko Kimi parempi kuin Massa?
Kymmenen pientä animepoikaa
Lordi Sigmund on maineensa veroinen suurmies, joten vapautusrintaman joukkoihin liittyy jos jonkinlaista hiipparia. Seikkailun lopussa joukossa on lähes kaksikymmentä soturia, mikä on aivan liikaa. Kahdelle levylle jaettu Undiscovery on poikkeuksellisen lyhyt roolipeliksi, 20–30 tuntia riippuen siitä, haluaako tehdä kaiken mahdollisen. Jokainen nojatuolikenraali tietää, että joukkoihin tutustuminen on aikaa vievää puuhaan eikä se näin onnistu. Capell voi ottaa ryhmäänsä vain kolme kerrallaan.
Isojen joukkojen hallinnointi nostaa iloisesti esiin jokaisessa asuvan pienen byrokraatin, mutta kaikkien soturien varusteiden hamstraaminen ja päivittäminen on työlästä. Sitä kun ei koskaan tiedä, ketkä onnettomat kutsutaan palvelukseen. Valitettavasti jokaisen Ayan ja jättiläismäisen Gustav-karhun kaltaisen mainion hahmon lisäksi on kliseisempiä tuttavuuksia, kuten Ricon ja Ruchan kaltaiset nihkeät Palom ja Porom kopiot.
Ensimmäiset tunnit antavat seikkailusta ja hahmoista tasapaksun kuvan. Merkityksetön jahtaustehtävä, huonosti suunniteltu linnanpiiritys ja valjut sokkelot seuraavat toisiaan. Ne kannattaa kestää, sillä jatko on täynnä riemastuttavia tuttavuuksia ja enimmäkseen eheitä tehtäviä, joissa käytetään kekseliäästi hyödyksi tekoälyn ohjaamia tiimejä. Loppupuolella on vielä yksi rasittava metsäsokkelo.
Undiscoveryn suurin rasite on sen täydellinen opastuksen puute. Kartta tulee näkyviin vasta kun alueella etenee eikä pelaajalla ole käytössään kätevää muistikirjaa, joten seuraavan juonenpätkän hakeminen voi olla kiven takana. Roolipelaajat ovat kovapintaista sakkia, mikä ei kuitenkaan oikeuta kiusaamista.
Voimalla seitsemän miehen
Reaaliaikainen taistelu on päivän sana, ja Undiscovery vie sen pidemmälle kuin yleensä. Toiminta jatkuu, vaikka hakisi energiaa palauttavaa putelia valikosta. Se on välillä rasittavaa, mutta ei käy varsinaiseksi ongelmaksi, sillä energiaa saa pääasiassa taikomalla.
Capell ei osaa loitsuja, toisin kuin useimmat hänen tovereistaan. Mätkiminen painottuu veret seisauttavien kombojen tekemiseen ja muiden hahmojen komentamiseen yksinkertaisilla käskyillä, joilla heidät saa esimerkiksi parantamaan haavoittuneita tai säästämään taikapisteitään.
Taisteleminen muiden rinnalla on kaoottista hupia ja reaaliaikaisuus tekee siitä nautinnollisen mutkatonta ja sujuvaa. Ilahduttavaa on myös se, että toverit todella osaavat käyttää kättä pidempää eikä pelaajan tarvitse tehdä kaikkea. Nahistelu näyttää liikkeessä todella upealta runsaine valoefekteineen.
Capell voi hyödyntää muiden hahmojen erikoistaitoja. Taistelun tuoksinassa niillä ei tarvitse hyvän tekoälyn ansiosta vaivata päätään, mutta pulmanratkonnassa kyllä. Aya on haka käyttämään varsijousta ja päähenkilön oma taiteenlaji on huilun soittaminen, joka voi paljastaa näkymättömiä esineitä. Kykyjen käyttäminen vaatii liian usean napin painamista, mutta toimii muutoin moitteetta.
Valloittava löytö
Musiikki luo seikkailulle sopivan loppusilauksen. Motoi Sakuraban sävellystyö ei sisällä yhtään huonoa kappaletta, mutta ei nouse Square Enixin parhaimmiston tasolle. Peli on dubattu vain englanniksi, mutta onneksi kaikilla päähenkilöillä on sopiva ääni. Parhaimmillaan taso on mainio.
Kumma vain, että pienessä osassa välivideoista on vain tekstitys, mikä saa ne tuntumaan irrallisilta pätkiltä. Huulisynkkaus taitaa olla japanilaisille alkuperäisäänille, sillä se ei pysy englannin tahdissa lainkaan.
Square Enixin pelit tunnetaan satumaisen kauniista ulkoasustaan. Aivan siihen ei ylletä, mutta juonen edetessä myös maisemat muuttuvat yhä lumoavimmiksi. Suurien kaupunkien jylhä arkkitehtuuri, kiiltävä marmorilattia ja yksityiskohtaiset holvikaaret tekevät vaikutuksen. Estetiikka tuntuu loppuun mietityltä, kunnes kokee pienen pettymyksen emiirin johtamassa Fayelin kaupungissa. Ihmiset näyttävät länsimaalaisilta, vaikka rakennukset tuovatkin mieleen Lähi-idän arabiasutuksen.
Seikkailu lepää Capellin, valloittavan tarinan ja sujuvan taistelun varassa. Kitisemisen aiheita löytyy runsaasti, mutta Infinite Undiscovery on kuin isosilmäinen saapasjalkakissa. Sitä ei voi vastustaa. Tri-Acen tuotos on kilpailijoitaan kevyempi roolipeli eikä ota itseään liian tosissaan.
Toivottavasti vinkkaaminen jatko-osan suuntaan pitää paikkansa, sillä Capell ei näytä Sigmundilta, vaan minulta. Meiltä jokaiselta kiusallisessa tilanteessa, vieno hämmentynyt hymy huulillaan. Se on jo jotain.
Näytät tutulta
Kaksoisolento on ihminen, joka muistuttaa läheisesti toista ihmistä. Kautta historian heitä on käytetty hämäämiseen tai ihmisten viihdyttämiseen. Tunnetuimpia on väite Irakin edesmenneen diktaattorin Saddam Husseinin kaksoisolennoista, jota ei ole pystytty todistamaan. Husseinin pojalla Udaylla oli todistetusti näköiskappale Latif Yahia, joka pakeni maasta joulukuussa 1991.
Neuvostoliiton diktaattorilla Josif Stalinilla oli neljä kaksoisolentoa, joista tunnetaan georgialainen näyttelijä Mikheil Gelovani ja tanssija Felix Dadaev. He esiintyivät isä aurinkoisena propagandafilmeissä ja julkisissa tilaisuuksissa salamurhaajien pelossa. Uhka ei ollut mitätön, sillä Stalin yritettiin murhata kaksi kertaa pelkästään Jaltan konferenssissa.
Huvittavin juttu on Charlie Chaplinin osallistuminen 1930-luvulla Chaplin-kaksoisolentojen kisaan, jossa hän sijoittui kolmanneksi. Erikoisimmaksi nousee salaliittoteoria siitä, että laulaja Paul McCartney kuoli vuonna 1966 ja että hänet korvasi kanadalainen poliisi William Shears Campbell.
Infinite Undiscovery sai kenties inspiraation Mark Twainin romaanista Prinssi ja kerjäläinen, jossa Edward, Englannin Henrik VIII:n poika, ja hänen köyhä kaksoisolentonsa Tom Canty vaihtavat paikkoja.