Iron Man VR -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun 2020 numerossa 214. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Odotussimulaattori 2020
En kiinnostu erityisen herkästi virtuaalitodellisuuspeleistä, mutta Iron Man VR on ollut tutkassani jo tovin aikaa. Liikkumisen ankeus tapaa vesittää monet liikkeentunnistusohjaimien varaan rakennetut pelikokemukset, joten on ollut kiinnostavaa nähdä, miten Iron Man VR:ssä on lähestytty asiaa. Rautamiehen ominaisuuksiin sopien tarjolle lupailtiin lentotoimintaa, jossa hahmon liikettä hallitaan vapaasti pelaajan käsiin kiinnitettyjen rakettien avulla.
Nyt pelin kokeneena on selvää, ettei idea ole ollut pelkästään oivaltava vaan myös yllättävän luonteva. Iron Man VR tuntuu nimenomaan peliltä, jossa pelaaja on toiminnan keskellä itse ohjaksissa eikä vain kyytiläisenä. Parasta on, miten luontevaa räiskimisen ja lentelyn välillä vaihtelu on Move-ohjainten varassa, sillä pelatessa olonsa tuntee sarjakuvista ja elokuvista tutuksi sankariksi kuin ohjauksen kanssa taistelevaksi luukasaksi.
Kovin erikoista toimintapeliä Iron Man VR:stä ei ole silti saatu kasaan. Räiskimään päästään vain muutamassa erilaisessa ympäristössä, joiden keskinäiset erot muodostuvat lähinnä siitä, millaisia rakennelmia niihin on sijoitettu pelaajan näköesteeksi. Tehtävät tarjoavat pieniä hajanaisia virtuaalitodellisuusminipelejä toiminnan rytmittämiseksi, mutta ne ovat liian väkinäisiä tuntuakseen oikeasti oleelliselta osalta tehtäväsuunnittelua. Varsinaiseen räiskimisen rytmi ei muutu edes uusien vihollisten esittelyn myötä, joten taistelemisesta tulee nopeasti tylsää rutiinia hauskan ilma-akrobatian sijaan.
Suurimmat heikkoutensa Iron Man VR säästää silti toiminnan ulkopuolelle. Tarina itsessään on siinä mielessä kohtalainen, että se käsittelee Tony Starkin menneisyyttä asevalmistajana ja tarjoaa näin aiheen, joka on lähestyttävissä myös vähäisemmän Marvel-tietouden varassa. Kerronta on kuitenkin verkkaista ja toimii kaikkia pelin parhaimpia onnistumisia vastaan. Räiskintätehtävästä toiseen ei päästä hyppimään nopeasti, sillä väleihin on sullottu aina jonkinlainen juttelutuokio, joka riisuu pelaajalta interaktiivisen vapauden ja pakottaa katselemaan, kun puhuvat päät kuljettavat juonta omaa tahtiaan eteenpäin.
Asia ei olisi niin häiritsevä ilman lataustaukoja. Ne ovat pitkiä ja sen verran toistuvia, että vähäinenkin toimettomuus käy vauhdilla todella tukalaksi. Olo on sama kuin olisi päin honkia menevillä treffeillä, jossa kaikki puheenaiheet on käytetty ennätysajassa ja osapuolet yrittävät parhaansa mukaan vältellä katsekontaktia. Iron Man VR:n tapauksessa pelaaja vain on koko ajan pakotettu kyseiseen katsekontaktiin, ellei sitten sulje silmiään pitkäksi ajaksi tai päädy heittämään PlayStation VR -kypäränsä suosiolla parvekkeelta alas.
Iron Man VR on samaan aikaan sekä oivaltava virtuaalitodellisuuspeli että varoitus pelitavan sudenkuopista. On oikeasti jännittävää, miten mainiosti Rautamiehen kaltainen hahmo sopii osaksi PlayStation VR:n pelitarjontaa, ja se valaa paljon toivoa Sonyn tuleviin VR-projekteihin. Kaiken toivon keskellä epäonnistumiset harmittavat kuitenkin kaksin verroin, ja siksi Iron Man VR ärsyttää enemmän kuin ilahduttaa.