Siitä onkin pari vuotta, kun olemme viimeksi nähneet Jakin ja Daxterin yhdessä, eikä silloinkaan mitenkään ruusuisissa merkeissä: itse en ainakaan pitänyt Jak X: Combat Racingia juuri minään. Tämän vuoksi onkin ilo huomata, että vaikka kehitystiimi on vaihtunut, Jak and Daxter: The Lost Frontier tarjoaa tiukassa paketissa juuri sitä klassisinta meininkiä, millä pelisarja alun perin teki maineensa.
Pelin juoni unohtaa synkistelyn ja yliampuvan draaman keskittyen sen sijaan huomattavasti kepeämpään ja hauskempaan juoneen. Toki yhä ollaan pelastamassa maailmaa uhkaavalta eco-vajaukselta, mutta siinä sivussa jää aikaa naureskella yllättäville käänteille ja hölmöille hahmoille.
Vielä ilahduttavammin Jak X:n autoilu ja muut erikoiset ideat ovat jääneet kokonaan pois pelistä, sillä tarjolla on klassista Jak & Daxter pelattavuutta sen klassisen käsikirjoituksen tueksi. Peli on täynnä tiukkaa tasohyppelyä ja kevyttä kenttäräiskintää.
Kentät ovat aiempaa lineaarisempia ja niiden läpi kulkee selvä reitti, jonka varrelta löytyy usein pieniä puzzleja. Moni näistä ratkeaa käyttämällä Jakin taianomaisia eco-voimia, joilla voi vaikkapa tehdä siltoja laavavirtojen yli tai hyppiä kielekkeille, joille ei muuten pääsisi. Ongelmat ovat sangen kepeitä ja tarjoavat lähinnä pientä vaihtelua hyppelystä, mutta eivät varmastikaan pysäytä kenenkään peliä. Hyvä niin.
Myös räiskintä kuuluu peliin, ja tässä kohdin Jak & Daxter lainaavat hieman vaikutteita rakkailta kilpakumppaneiltaan, Ratchetilta ja Clankilta. Aseita voi nimittäin kustomoida ja parannella erilaisilla osilla, joiden avulla peruspyssy muuttuu vaikka konekivääriksi.
Kamera hyydyttää hymyä
Klassinen tasohyppely on The Lost Frontierin parasta antia, mutta koko peli ei koostu siitä. Välillä Jak hyppää lentokoneeseensa ja hurauttaa taivaalle räiskimään piraatteja ja suorittamaan haastavia taitolento-osuuksia. Lentäminen on ihan hauskaa, mutta turhan moni lentotehtävä on pitkä kuin nälkävuosi. Kun uutuudenviehätys on karissut pois ja tehtävä vain jatkuu jatkumistaan, hymy vaihtuu helposti pari astetta vaisummaksi.
Lentämisenkin kyllä kestää, sillä se on komean näköistä ja kontrollit ovat – kuten muussakin pelissä – kohdallaan. On mukava pelata PSP-peliä, joka todella tuntuu alustalle tehdyltä ja sopii hyvin laitteen hieman perinteistä konsolia rajoittuneemmalle ohjaukselle. Taistelussa voi lukittua kohteeseensa, jonka jälkeen voi keskittää täysillä huomionsa tämän räimimiseen.
Ei silti, että kaikki olisi täydellistä, sillä yksi PSP-pelien perinteinen riesa on päässyt mukaan: kamera. Kun sitä toista analogitikkua ei ole, kamera jää elämään omaa, vilkasta elämäänsä. Sillä on ärsyttävä tapa osoittaa mihin sattuu tai jopa suorastaan juuttua seinien ja muun maiseman taakse, tehden pelaamisesta välillä todella ärsyttävää. Kameran voi toki keskittää Jakin selän taakse, mutta koeta siinä sitten huolehtia kaiken muun lisäksi vielä kamerasta vaikka kesken tiukan pomotaistelun.
Rehellisyyden nimissä on myös todettava, että peliin mahtuu muutama todella penseä osio, joissa joutuu pelaamaan pahan Daxterin saappaissa. Lineaariset ja tylsät kentät ovat täynnä väsynyttä mätkintää ja pistävät esiin muuten iloisesta ja pirteästä pelistä todella ärsyttävästi.
Onneksi näitä rasituskohtia ei paljon pelistä löydy, vaan pääasiassa mennään enemmän tai vähemmän mukavasti. The Lost Frontier ottaa rohkean askeleen takaisin sarjan juurille ja tarjoilee näin varsin mukavan tasohyppelykokemuksen. Kameran tökkiminen ärsyttää välillä, mutta pääasiassa pelin parissa viettää sangen iloisia hetkiä.