Matkailu avartaa
Kun ihmisen nenän eteen laitetaan jotain tuntematonta, aivoissa alkaa naksuttaa. Ne hämärät mahdollisuudet, joita mielikuvitus kehittää, ovat aina kiinnostavampia kuin paljastuvat totuudet. Tähän perustuu Journey, parituntinen vaelluspeli, koska se ei selitä mitään. Sanaakaan ei sanota, eikä tekstiä ole kirjaimen vertaa.
Journey on myös niitä pelejä, jotka saavat käyntiin iänikuiset jankkaukset. Ovatko pelit taidetta? Onko tämä taidetta? Onko tämä edes tarpeeksi oikea peli? Vastataan ne kerralla pois alta. Kyllä, kyllä, liikaakin.
Reissumiestä vaisto vie
Journeyn lumo perustuu ”pieni ihminen, iso maailma” -tematiikkaan. Pelihahmo on punaiseen kaapuun sonnustautunut pyhiinvaeltaja, jonka on päästävä salaperäisen ja epäilemättä pyhän vuoren huipulle. Miksi? Ei väliä. Matkalla vaelletaan läpi autiomaiden ja hiekan täyttämien raunioiden. Onko tämä fantasiaa vai scifiä? Jokainen tulkitkoon senkin itse. Kaikki elävä näyttää siltä, kuin se olisi tehty pelihahmon lähestyessä valoon syttyvästä kankaasta, eläimiä ja kasveja myöten.
Pelihahmolle matka on raamatullinen, vaikka kasuaalipelaajakin siitä selviää. Pyhiinvaeltaja raahautui myrskyjen, pöllyävien hiekkadyynien ja kimaltavien vesien halki sen näköisenä, että kärsimys kasvattaa luonnetta. Kaulassa on matkantekoa helpottava taikaliina, joka kerää itseensä hyppelyä ja liitelyä mahdollistavaa ihmevoimaa. Sen takia Journey tuntuu hetkittäin aika tavalliselta hyppelyltä, vaikka kuvataiteellisesti ollaan jossain korkeammissa sfääreissä, Shadow of the Colossuksen kauniimmassa serkussa.
Satunnaisia sankareita
Se todellinen kikka Journeyssä on mahdollisuus kohdata matkalla toinen pyhiinvaeltaja, joka eroaa omasta hahmosta vain kaavun symbolien osalta. Mukana ei ole moninpelin perinteisiä apuvälineitä: mukaan arvotun tuntemattoman PSN-nimi selviää vasta pelin lopulla, ja kommunikoida voi vain yhden napin naputukseen perustuvalla valaanlaululla. Vierekkäin seistessään vaeltajat lataavat toistensa hyppyenergiaa, mikä helpottaa matkantekoa entisestään.
Netin puheista päätellen pelaajat ovat tunteneet näissä tuntemattomissa jonkinlaisia hallelujaa-tuntemuksia. Kuten aina moninpeleissä, kaikki on kuitenkin pelaajasta kiinni. Omalla matkallani oli puolet ajasta mukana hätähousu, joka syöksyi eteenpäin kaiken keräten kuin koksuviivan haistava Lindsey Lohan. Tunteista mukaan tuli siksi vain vahingonilo, kun höyrypään taikaliina silppuuntui pelin jännemmissä hetkissä, jolloin hänen pyhä matkansa keskeytyi klassiseen raivo-sammutukseen. Yritä siinä sitten herkistyä.
Perillä ollaan
Oli seurana mikä valopää tahansa, tämä uskomattomia maisemia eteen loihtiva pelien Arabian Lawrence yltyy ihme kyllä loppuhetkillään lunastamaan rukoukset. Viimeiset hetket pyhän vuoren rinteillä nostattavat sydämessä sellaisia ihmeen ja ilon tuntemuksia kuin vaikkapa parhaat Ghibli-leffat. Harmi että matkalla tätä kokemusta nakertavat juuri Journeyn perinteisesti pelimäisemmät osat, kuten ylöspäin pomppimiseen perustuva sylinterikenttä ja pisteenkeräilyn mieleen tuovat kätketyt bonukset ja työsuoritus-trophyt.
Tämä matka on syytä kokea kerran, mutta jos kerran tehdään taidetta, niin tehdään se ensi kerralla sitten vielä villimmin ja vapaammin.