Japanilaisen ohjaajan Takashi Shimizun kauhuelokuvasarja Ju-on täytti tänä vuonna kymmenen vuotta. Sen kunniaksi feelplus kehitti Ju-on: The Grudge kauhueepoksen Wiille. Perustellusti voi kysyä, että miksi kauhupeli juuri lasten suosimalle konsolille? Syynä on tietysti Wiin kapulaohjain, jota Ju-on hyödyntää pelottavin tuloksin.
Halpahintaista
Ju-on kutsuu itseään kauhutalosimulaattoriksi. Sen valtti on elokuvien tapaan kirotut, väkivaltaisesta kuolemasta syntyneet oliot, jotka tuhoavat kaiken eteensä tulevan. Peli alkaa painostavalla kohtauksella – pelaaja tutkii pimeää taloa turvanaan pelkkä taskulampun valo. Siitäkään ei ole iloa kauaa, kun pattereista loppuu virta. Missä ovat väsymättömät Duracell-puput?
Kauhukokemukset rajoittuvat halpaan säikyttelyyn kuten käsivarsiin, jotka kurottavat pimeydestä pelaajaa kohti tai hahmoihin, jotka ilmestyvät yhtäkkiä ruudulle. Vaikka tämä käy pian puuduttavaksi, en voi väittää, etteikö se loisi jatkuvan hermostuneisuuden tunteen.
Käytävillä kävellessään kohtaa myös pelottavampia asioita kuten verijäljet seinässä, mutta niitä ei ole suunniteltu niin hyvin, että pelkoa syntyisi ensihätkähdystä enempää. Vähäisiä toimintakohtauksia ryyditetään tunnelmoivalla musiikilla. Pelaajan päälle pomppaavan olion riuhtaisemiseen on vain hetki aikaa. Peto hätyytetään pois ravistelemalla kapulaa.
Suurin osa peliajasta kuluu kotiaskaremaisiin tehtäviin kuten taskulampun paristojen hakemiseen ja avaimien etsimiseen. Sen suurempia pulmia tai taisteluja pelissä ei ole, joten selkäpiihin hiipinyt pieni pelko karisee pois nopeasti. Eihän tässä mitään todellista vaaraa ole, kunhan pelottelevat. Ju-on on kauhupeliksi aivan liian helppo nakki. Jopa tavarat hohtavat pimeässä. Mihin sitä halvatun taskulamppua siis edes tarvitsee?
Pelottavan kehno
Kapulan käyttö on Ju-onissa kömpelöä. Pelaaja ohjaa katsettaan sitä liikuttamalla, mutta pienikin yliliike kostautuu kuvan ärsyttävänä poukkoiluna. Ei ihme, että möröt villiintyvät, kun saalis hoipertelee kattoon tuijottaen kuin pahainen tuppukylän Olvi-mies. Jo portaiden kapuaminen tuntuu välillä ylivoimaiselta haasteelta.
Ju-onin ulkoasu on kalvakan vanhentunut. Ilmapiiri on pelottava, mutta grafiikan rosoiset reunat ja 1960-luvun betonikerrostalojakin likaisemmat harmaat seinät saavat pelin näyttämään rumalta. Tekijöiden onneksi tumma väripaletti kyllä peittää pahimmat karikot. Ainoaksi positiiviseksi puoleksi jää pelin elokuvalisenssi. Hirviöt näyttävät siltä kuin pitääkin ja musiikki sekä ääniefektit ovat hyytäviä – epäinhimillinen ulvonta jää soimaan päähän. Harmi vain, että samoja ääniä käytetään turhan tiuhaan.
Feelplus oli tekemässä kelvollista roolipeliä Lost Odyssey, joten tuntuu kummalta, että he ovat onnistuneet tekemään tällaista kierrätysjätettä. Keinotekoinen moninpelikin on laitettu mukaan – tehtävänä on pelästyttää toinen pelaaja lähettämällä tälle ”paniikkikohtauksia”. Jos nyt veriseksi muuttuva televisioruutu jotakuta värisyttää.
Ju-onia ei haluaisi pelata enempää yhden kerran jälkeen, joten ei liene enää väliä sillä, että uudelleenpeluuarvo on muutenkin nollassa. Pelin viisi tasoa läpäisee kevyesti vajaassa kahdessa tunnissa. Ei siinä ehdi tulla pupu pöksyyn, vaikka kuinka ähkisi. Tällaisesta vedätyksestä voisi kantaa kaunaa.
Kaunaa lännessä
Takashi Shimizun elokuvat eivät jääneet vain Japanin ihmeeksi. Hollywood huomasi niiden kauhistuttavan potentiaalin painaa rahaa, joten Shimizu raahattiin ohjaamaan elokuvastaan amerikkalainen versio vuonna 2004.
Sarah Michelle Gellarin (Buffy the Vampire Slayer) tähdittämä elokuva eroaa useassa suhteessa idän versiosta, mikä Hollywoodin tuntien on enemmän tapa kuin poikkeus. Voitonvarmoina jatko-osasta ilmoitettiin kolme päivään sen jälkeen, kun elokuva oli saapunut teattereihin.
Vuoden 2006 jatko-osassa kauhistunutta näyttelee Gellaria tuntemattomampi Amber Tamblyn. Työteliäs Shimizu ohjasi myös jatko-osan, mutta suoraan dvd:lle toukokuussa julkaistun kolmannen osan ohjasi Toby Wilkins.