Petoliskojen päiväkoti
Huvipuistosimulaattoreiden maailma mullistui peruuttamattomasti, kun Planet Coaster ilmestyi. Frontier Developmentsin kehittämä peli oli kaikessa monitahoisuudessaan kulmakiviteos jo syntyessään, eikä kuihtuneelle genrelle olisi voinut parempaa elvyttäjää toivoa. Kun saman poppoon paljastettiin taannoin tehtailevan Jurassic Worldille uutta lisenssisimua, odotukset kohosivat ymmärrettävistä syistä korkealle.
Dinofanien omaa Planet Coasteria pelistä ei kuitenkaan saatu. Jurassic World Evolutionin perusperiaatteet ovat toki tunnistettavaa sorttia: rakenna puisto, tarjoa viihdettä ja tee törkeästi rahaa. Kokemus on kuitenkin virtaviivaistettua sorttia ja pelin viisi teemoitettua haastekarttaa niin leppoisia, ettei luovalle hulluudelle tahdo riittää laisinkaan tilaa.
Hirmuliskot ovat luonnollisesti pelin suurin vetonaula, joten aloittakaamme puinti niistä. Dinoja ei omaan Tyynenmeren Ähtäriinsä voi noin vain tilata Kiinasta, vaan fossiilit pitää ensin kaivaa esiin ja sitten purkaa geenirimpsuiksi. Paperilla puuha kuulostaa riemastuttavalta, mutta tosiasiassa se on pelkkää hitaasti matelevien aikapalkkien tuijottelua.
Suomukkaiden kaitseminenkaan ei tämän kummemmaksi muutu. Zoo Tycoonia vuosituhannen vaihteessa pelanneet muistanevat, kuinka pikkutarkkaa elinympäristöjen rakentelu voi parhaimmillaan olla. Jos havupuut eivät olleet pelissä juuri oikeassa kulmassa lokakuun laskevaan aurinkoon nähden, ryhtyivät kävijät protestoimaan eläintarhan asukkien huonoja oloja. Jurassic Worldin dinot taasen ovat tyytyväisiä, kunhan niillä on seuraa eikä mikään yritä syödä niitä.
”Kassavirta pysyy tasaisen vuolaana niin kauan, kuin T-rex pysyy aitauksessaan ja ranskalaisia riittää kaikille.”
Pitkälti samaan ideologiaan uskovat myös puiston kävijät. Pelaaja itse ei saa päättää esimerkiksi pääsylippujen tai oheiskrääsän hinnasta, mutta moiset huolet ovat oikeastaan turhia, koska kassavirta pysyy tasaisen vuolaana niin kauan, kuin T-rex pysyy aitauksessaan ja ranskalaisia riittää kaikille.
Haastetta tarjoaa ristipaine, jonka puiston eri osastojen edustajat saavat vaatimuksillaan aikaan. Tieteen, viihteen ja turvallisuuden pyhä kolminaisuus kämmätään leffasarjassa toistuvasti, mutta Evolutionin pelaajalta vaaditaan parempaa harkintakykyä. Osapuolten suosioon pyritään suorittamalla itseään toistavia toimeksiantoja, jotka närkästyttävät poikkeuksetta jotakuta. Onnistumisista palkitaan uusin rakennuksin ja toiminnoin, ja tasapainottelu onkin tavoitteellisen tarinatilan keskiössä.
Jos jonkun onnistuu suututtamaan kunnolla, sisuuntuneet tiedemiehet voivat vaikkapa sabotoida kaikki puiston voimalaitokset. Kun raptorit sitten äkkäävät sammahtaneet sähköaidat, on sakea soppa valmis. Nautinnollisimmillaan peli onkin, kun rehellinen paniikkitilanne keskeyttää leppoisan peukaloiden pyörittelyn. Riehuvien liskojen ampuminen on tukalaa tärisevin käsin, eikä taustalla näsäviisaasti paasaava Jeff Goldblum helpota oloa.
Nämä harvat hetket eivät kuitenkaan yksin tee Jurassic World Evolutionista dinosaurussimujen kuningasta. Mukiinmenevää ja aivotonta viihdettä riittää kyllä kymmeniksi tunneiksi, mutta silkka simppeliys epää pelaajalta monia vapauksia, joita lajityypin edustajilta on oppinut odottamaan. Toisaalta – voiko keskinkertaisiakaan dinopuistopelejä olla koskaan liikaa?