Kane & Lynch 2: Dog Days

Muutaman vuoden takainen Kane & Lynch: Dead Men ei jäänyt historiankirjoihin kuin korkeintaan sen takia, että pitkän linjan pelitoimittaja sai tiettävästi kenkää annettuaan pelille liian huonon arvosanan julkaisijan aggressiivisen kampanjan jälkeen. Toivottavasti meikäläiselle ei käy samoin, sillä vaikka odotin pelin jatko-osaa jopa sangen innokkaasti, lopputulosta ei juuri voi kehua.

Ongelmallisen mutta parilla omaperäisellä idealla varustetun pelin jatko-osa vääntää tyylimittarin kaakkoon, mutta nyt ne omaperäiset ideat loistavat täysin poissaolollaan ja tuntuu muutenkin siltä, kuin tiimin ajasta suurin osa olisi kulunut juuri ulkoasun viilailuun. Muu peli on tullut perässä miten on.

Kovaa menoa Shanghaissa

Alkuperäisen pelin tapahtumista on kulunut jo useampi vuosi. Parivaljakon vakaampi osapuoli, puolivahingossa rikolliseen elämään ajautunut Kane, on painunut maan alle. Hänen sekopäinen aisaparinsa Lynch taas elelee Shanghaissa, mutta tiikeri ei ole päässyt eroon raidoistaan: mies elää yhä rikollista elämää ja ajautuu kuin vahingossa vuosisadan keikan jäljille.

Yksinkertainen asekauppa. Varmaa rahaa kaikille vähällä vaivalla. Ei riskiä. Lynch ottaa yhteyden vanhaan kaveriinsa ja kutsuu tämänkin Shanghaihin. Kun parivaljakko on taas yhdessä, mikä muka voisi mennä pieleen? Miten olisi vaikka kaikki?

Pelin tarina ei sinänsä voita palkintoja, sillä se on tasoltaan sitä perinteistä ”alamaailman konnankoukkuja” tasoa. Peli porskuttaa kuitenkin eteenpäin puhtaalla asenteellaan, sillä meno on peliksi harvinaisen raakaa ja kylmäveristä. Kirosanat lentävät aivonkappaleiden ohella ja nähdäänpä – tai oikeammin kuullaan – pelissä myös raakaa kidutustakin. Peli siis todellakin tienaa sen K18-ikärajansa.

Suurin yllätys on kuitenkin se, miten nopeasti peli on ohi. En pitänyt mitään erityistä kiirettä, mutta silti lopputekstit pyörivät jo noin neljän tunnin pelaamisen jälkeen. Vielä ikävämpää on se, että ne neljä tuntia eivät menneet mitenkään riemukkaasti, vaan pelissä on useasti venyttelyn makua. Mutta ennen kuin pääsemme sinne, puhutaan itse pelistä.

Jotain lähti, mitä tuli tilalle?

Kane & Lynch 2: Dog Days tekee fiksusti ja heittää romukoppaan alkuperäisen pelin parjatuimman ominaisuuden, rikkinäisen ja pelaajaa hidastaneen ryhmänjohtaja-pelleilyn. Nyt mukana kulkee vain Kane, jota ei voi edes komentaa. Mies tekee mitä tekee, seisoen yleensä H. Moilasena tiellä räiskimässä varjoja.

Huonoja ominaisuuksia poistettaessa ei kuitenkaan ole muistettu lisätä mitään tilalle, ja niinpä Dog Days on tyypillistäkin tyypillisempi kolmannen persoonan räiskintäpeli kaikilla lajityypin vähimmäisvaatimuksilla, mutta ei millään luksus-ominaisuuksilla varustettuna.

Aseita löytyy jonkun verran, mutta ne ovat peruskamaa. Suojamekanismi löytyy, ja se toimiikin useimmiten ihan kohtalaisesti. Vihollisten tekoäly vaihtelee kelvollisen ja huonon välimaastossa. Ne koettavat kyllä koukkailla kylkeen ja selustaan, mutta tekevät sen juoksemalla täydellä sprintillä vaikka futiskentän yli.

Mikäs siinä, taktiikka kyllä toimii, koska Kane ei osaa kavereita ammuskella eikä pelaajalla ole silmiä ahterissaan. Glock kylläkin on, kiitos kiinalaisen pikatoimitusfirman, joka tuo sen piippu kuumana suoraan ihotuntumalle kerta toisensa jälkeen.

Mukana on pari kivaa pientä tärppiä, kuten se, että Lynch ei käytä kranaatteja. Niiden sijaan hän voi poimia mukaansa vaahtosammuttimen tai bensakanisterin, heittää sen vihollistensa keskelle ja ampua sen. Efekti on täsmälleen sama, mutta tyylissä löytyy vähän enemmän. Tosin pelaaja on myös täysin pelin armoilla: jos kanistereja ei huoneesta löydy, niin ei sitten löydy.

Tämä on ongelma varsinkin loppua kohti, sillä pelin viimeinen tunti on todellista synkkää kuolemanmarssia. Huone toisensa perään sisältää noin tusinan raskaasti panssaroitua ja aseistettua miestä, joihin saa räiskiä puoli lippaallista luoteja ja jotka juoksevat salaa selän taakse antamaan lyijyperäruiskeita. Kuolemaa, kiroilua ja saman taistelun toistoa kerta toisensa jälkeen huoneesta toiseen. Ei ihan se loppuhuipennus, jota olisin toivonut.

Kane & Lynch 2.0

Ainoa ominaisuus, joka todella nostaa peliä esiin massasta, on pelin ulkoasu. Normaalisti tästä ei kannattaisi edes puhua, sillä grafiikkahuoraus on niin 2008, mutta Kane & Lynchin tapauksessa kyse on taiteellisesta valinnasta. Peli on nimittäin pistetty tarkoituksella näyttämään karkealta.

Filtterit, komeasti pikselöityvä ja nykivä kuva sekä räjähdyksissä kokonaan paikalleen informaatiovyöryn alla jähmettyvä kuva tuovat mieleen nettistreamit. Tätä vaikutelmaa tukee entisestään kameran hillitön heiluminen ja tärinä pelin aikana. On kuin Lynchin takana juoksisi paniikissa kameramies kuvaamassa pelin tapahtumia.

Ymmärrän, että paperilla tämä ei kuulosta miltään, mutta liikkeessä efekti toimii. Yhdistettynä pelin karuun juoneen tuloksena on brutaali ja jotenkin alkukantainen kokemus, joka tuntuu todellisemmalta kuin monen muun pelin kliininen ja pelimäinen ulkoasu.

Moninpelin ystäville?

Kehitystiimi itse sanoo, että Kane & Lynch 2 on moninpeli-fokusoitu peli. Yksinpeli on lyhyt ja mitäänsanomaton kokemus, koska se nyt vain on paketissa kylkiäisenä mukana. Itse vastaan, että yrittäkää paremmalla tekosyyllä uudestaan.

Pelin moninpeli on hyvä, mutta emopelin tavoin aivan liian pikainen kokemus. Pelitiloja on kolme. Ykkösosasta tuttu Fragile Alliance palaa takaisin ja saa kaverikseen kaksi hyvin samanlaista tilaa, Undercover Copin ja Cops & Robbersin.

Oli tila mikä oli, ideana on, että pelaajat hyökkäävät yhteen kuudesta ryöstökohteesta. Lyhyt juoksu räjäytettyjen seinien läpi, lootti mukaan pankkiholvista ja kohti pakoautoa. Kentät ovat pieniä ja sessiot lyhyitä – kantavan nosteen pitäisikin tulla pelitiloista.

Fragile Alliance on yhä sama kuin ennenkin: jos kaikki tulevat maaliin, potti jaetaan. Kaverinsa voi kuitenkin pettää koko saaliin toivossa, mutta tällöin kaverit näkevät heti, kuka petturi on. Ja sitten tykitetään. Undercover Cop on hieman samanlainen pelitila, mutta siinä yksi pelaaja on salaa poliisi, jonka pitää eliminoida ryöstäjät ennen kuin nämä pakenevat.

Rikolliset eivät saa tietää poliisin nimeä pelin aikana, vaan se pitäisi arvata kaverien epäilyttävästä käytöksestä. Cops & Robbers taas on perustason deathmatchia, jossa poliisit yrittävät pysäyttää rikolliset ennen pakoautoa.

Undercover Cop on pelitilojen helmi, ja sitä pelaisin mielelläni enemmänkin. Ongelma on se, että jo lyhyen, reilun viikon testijakson aikana pelin kartat oli nähty. Isolla N-kirjaimella. Viholliset spawnaavat aina samaan paikkaan, kentät ovat onnettoman pieniä ja niitä on todella vähän. Lisää on tulossa DLC:nä, mutta ollaan rehellisiä: harva tuskin jaksaa odottaa niitä – saati sitten ostaa niitä.

Kane & Lynch 2 ei ole surkea peli – useimmiten. Loppua kohti se hetkittäin lipsahtaa jo lähelle sitä asteikkoa, mutta suurimman osan ajasta se heiluu mitäänsanomattoman molemmin puolin. Tästä huolimatta se on kokeilemisen arvoinen, jos sen löytää alehintaan. Ainutlaatuinen graafinen tyyli ja brutaali meininki ovat kokemisen arvoisia, mutta eivät mielestäni täyteen hintaan.