Kaikkien kauhujuttujen äiti
On varmasti kauheaa kuolla niin syrjäisessä kolkassa, että se saa nimensä uhriensa mukaan. Sellainen on Djatlovin sola Uralilla, Jekaterinburgista pohjoiseen. Paikka killuu salaliittohörhöjen alitajunnassa siksi, että Igor Djatlovin johtama hiihtoseurue kuoli siellä oudosti vuonna 1959. Runneltuja, riisuttuja ja oudon värisiä ruumiita löytyi puista ja rotkoista, ja salaliittoteorioissa syyllisiksi on hypotermian sijasta julistettu Neuvostoliiton salaiset sotilasoperaatiot, ufot, kummitukset ja suomensukuisen mansi-kansan heimolaiset. ”Dokumentteihin” erikoistunut Discovery-kanava arveli tietysti, että asialla on Tiibetistä tuttu Isojalka.
Kholat-pelissä pelaaja saapuu samalle Ivdelin juna-asemalle, jonka kautta tuhoonsa kulki myös alkuperäinen retkikunta. Sitten patikoidaan kävelysimulaattorien verkkaiseen tahtiin tuiskuavaan ryteikköön ja ensimmäinen asia, jonka pelaaja huomaa, on kaunis talvi. Lumi narisee, pöllyää ja heiluttaa männistöä tavalla, jota suomalainen pelaaja arvostaa. Hölkätäkin voi, mutta pian henkeä ahdistaa ja silmissä sumenee.
Djatlovin ja tämän ystävien oli tarkoitus päästä maineeltaan vaaralliselle Otorten-vuorelle, mutta lopulta päädyttiin Holat-Sjahlille, ”kuolleelle” eli tyhjälle vuorelle. Se on Kholat-pelissä kumma labyrintti täynnä pusikkoja, kuoppia, luolia ja tietenkin nykykauhuun kuuluvia keräiltäviä sivuja, joissa vuoroin valotetaan ja vuoroin hämärretään Holatin mysteerejä. Outoja valoja ja ufoja kosmodroomin yllä? Taatusti! Outoa oranssia suokaasua? Sitä tulee joka tuutista! Kalloja keräävien heimolaisten uhrialttareita? Hyvä että sekaan sopii!
Kholatia täytyy kutsua kuitenkin enemmän hortoilu- kuin seikkailupeliksi. Hangessa paarustaminen heiluvan kompassin ja epäselvän kartan takia alkaa nukuttaa yöllisissä sessioissa, vaikka kuulokkeista luukuttaisi täysillä kammottavia narinoita ja mutinoita. Vaaratkaan eivät kauaa pelota. Pelaajalla ei ole jahdattuna olemisen tunnetta, sillä oudot ilmestykset ja ansat ovat paikkoihin sidottuja. Peli vieläpä tallentaa vain, kun pelaaja löytää uuden maamerkin tai sivun, joten 30 senttiä liian korkealta kalliolta hyppääminen voi tarkoittaa puolen tunnin takaisen tilanteen palautusta. Toisto ei naurata, kun pelaaminen on taskulampun heiluttelua ja etenavauhtista taapertamista. Sitten eteen putkahtaa taas uusi meteorikraatteri, hyytävä raunio tai luonnottomalla liekillä palava metsä, ja pelaaja on hetken aikaa mysteerin lumoissa. Djatlovin solan salaisuus pitää uteliaisuuden hengissä ”tapahtui tosielämässä” -charminsa ansiosta.
Kummallisin ilmestys Djatlovin solassa on kuitenkin Sean Bean. Näyttelijä suoltaa pelaajan korvaan huuruista selitystä puolalaispelin kertojana, joka käskee pelaajaa saapumaan luokseen solan pimeyteen. Onko hän tarinan roisto vai kenties uhri? Onko hän ufomies, kosminen henki, Isojalka vai Neukkulan ihmiskokeiden uhri? Esoteerisista jupinoista ei tahdo ottaa mitään tolkkua, joten pelaaja on koko tarinan ajan suuren mysteerin äärellä. Onko käsissä vihdoin viihdetuote, jossa Sean Bean ei kuole ennen loppua? Vai onko hän kuollut jo ennen sen alkua?
Pakkohan se on selvittää.