Killzone: Shadow Fall

PlayStation 4:n julkaisun teknisesti pätevin suurpeli, jonka astetta vapaampi ote piristää Killzone-kaavaa.

9.12.2013 07:23

Uuden aikakauden alussa

Kun uutta konsolisukupolvea pukataan markkinoille, kansa hamuaa silmät kiiluen teknistä rimaa puskevaa pelattavaa. Uutuuttaan kiiltävän PlayStation 4:n kohdalla kolottavaa karkkihammasta paikataan uudella Killzonella, minkä ei varsinaisesti pitäisi yllättää ketään. Vaikka Guerrilla Gamesin galaktinen sodankäynti helghast-avaruusnatsien kanssa on potenut vuosien ajan persoonattomuudesta, teknisessä mielessä se on aina ollut Sonylle hyvä tapa paukutella henkseleitään.

Killzone: Shadow Fall onkin PlayStation 4:n julkaisun näyttävin suurpeli. Kun kahtia jakautuneen Vekta Cityn futuristiset kulissit avartuvat ensimmäistä kertaa pelaajan silmien eteen terävine yksityiskohtineen ja täydessä resoluutiossa piirtyvine maisemineen, alkaneen ja kuluneen konsolisukupolven välinen ero käy päivänselväksi. Upeista ulkotilaista perinteisempiin rakennuskomplekseihinkin siirryttäessä ilmassa leijailee roppakaupalla näyttäviä efektejä ja elävältä näyttävä valaistus luo tunnelmaa.

Ilahduttavasti Guerrilla Games ei ole tyytynyt tekemään Shadow Fallista vain entistä kauniimpaa Killzonea. Monia pelin osa-alueita on mietitty uusiksi niin kampanjan kuin moninpelin suhteen, ja molemmissa pyristellään piristävästi vuoristoratamaisten nykyräiskintöjen valtavirtaa vastaan. Lopputulos ei parhaimmillaankaan tarjoile varsinaisesti mitään uutta räiskintäpelien saralla, mutta Killzone: Shadow Fallin voi helposti julistaa sarjan parhaaksi yritykseksi tähän mennessä.
 

Kampanjan tärkeimmät uudistukset ovat pelin rakenteessa, toiminnan tahdissa sekä asetelmassa, joka kerrankin hyödyntää edes hetkittäin Killzonen kiinnostavaa universumia ja mytologiaa pintaraapaisua syvällisemmin. Planeettansa menettäneille helghasteille on syystä tai toisesta annettu asutettavaksi puolet vektalaisten pääkaupungista, ja kolmekymmentä vuotta Killzone 3:n tapahtumien jälkeen osapuolia erottaakin jättimäinen muuri. Alkupuoliskolla jakautuneen kaupungin uumenissa tunnelmoidaan pinnan alla kytevällä kylmällä sodalla sen verran onnistuneesti, että kampanjaa seuraa mielellään vielä silloinkin, kun mopo alkaa riistäytyä loppua kohden käsistä.

Tarinan tavoin Killzone: Shadow Fallin kenttäsuunnittelu ja rakenne loistavat juuri alkupuoliskolla. Pelaajan eteen lapataan totuttua laajempia ja avonaisempia pelialueita, joissa on yleensä runsaasti vapaaehtoista tutkittavaa ja useampia tehtävätavoitteita suoritettavana täysin vapaassa järjestyksessä. Räjähdysherkän ja koko ajan eteenpäin puskevan vuoristoradan sijaan Shadow Fallin etenemistahti on rauhallisempi ja vapaampi, sillä päähahmo Lucas Kellan ei ole salaisia operaatioita suorittavana Shadow Marshal -agenttina osa suurta sotakoneista vaan itsenäisesti toimiva tekijä. BioShockin ja Half-Lifen rinnalle peliä on selkeistä tyylivaikutteista huolimatta turha nostaa, mutta rauhallisempi ote sopii tähtäyksessä ja ammuskelussa huomattavasti lisätarkkuutta saaneen Killzone: Shadow Fallin tyyliin.

Loppua kohden avoimempi ja vapaampi ajatusmalli herpaantuu harmillisen usein, minkä myötä kampanja heikentyykin huomattavasti. Suoraviivaisemmissa tilanteissa tosin hyödynnetään varsin onnistuneesti tuhoutuvaa ympäristöä, mitä ei alleviivata liikaa vaan jätetään pelaajien havaittavaksi. Onneksi heittelehtivästä kenttäsuunnittelusta huolimatta helghastien rei’ittämisessä voi refleksihipan sijaan jatkaa harkitsevampaa ja taktisempaa linjaa suoraviivaisemmissakin tilanteissa.

Suurin tekijä tällä saralla on Kellanin matkassa lähes koko ajan kulkeva miehittämätön taistelulennokki OWL, jota voi käskyttää mielensä mukaisesti ampumaan ja tainnuttamaan vihollisia halutuista sijainneista. Näppärän vekottimen avulla hakkeroidaan myös päätteitä ja luodaan vapaasti matkantekoa nopeuttavia köysiratoja ja Kellania suojaavia energiakilpiä. Maastoon sulautuvat vihollisetkin voi bongata laitteen ympäristöskannerilla, joskin yli-innokas käyttö kostautuu vihollishälytyksellä. Toimintaan erittäin hyvin sulautettu ja tasapainotettu OWL onkin yksi Shadow Fallin toimivimpia ideoita, sillä se on yksi hyödyllisimmistä räiskintäpeleissä vastaan tulleista apukumppaneista. Vekottimen onnistumisesta kertoo paljon sekin, että pelin puuduttavimmissa osuuksissa laite on poissa käytössä.
 

Teknisesti hyvin sulava kampanja pyörii täydellä resoluutiolla noin 35–45 ruutua sekunnissa päivittyvällä kuvalla, mutta vastapainona on vieläkin sulavammalla 60 ruudun sekuntivauhdilla päivittyvä moninpeli. Shadow Fall kulkee edellisten Killzone-pelien tapaan omia polkujaan myös moninpelin puolella, jossa niin sanottujen Warzones-yhteenottojen keskeisenä ideana ovat jatkuvasti taistelujen edetessä muuttuvat pelimuodot. Nyt pelaajilla on kuitenkin mahdollisuus muokata sekä yhteenottojen sääntöjä että aseistusta yllättävän vapaasti, mikä lisää hauskuutta ja pidentää peli-ikää mukavasti.

Muuttuvien sotatantereiden myötä myös pelityylin on mukauduttava, minkä seurauksena kuolon korjatessa hahmoluokkaa voi vaihtaa hiiviskelijämäisen Scoutin, perusräiskintään keskittyvän Assaultin sekä puolustuslaitteistoa rakentavan ja muita pelaajia paikkailevan Supportin välillä. Lisäksi kaikki ydinominaisuudet, aseet sekä yksinpeliä rajoittuneemmat apudroidit ovat auki alusta asti, joten omia pelityylejä pääsee hiomaan hetimmiten. Kahinoinnissa onkin aiempia Killzone-pelejä tarkempi ote, ja se onnistuu imaisemaan mukaansa varsin nopeasti.

Kokonaisuutena Killzone: Shadow Fall on varman päälle tehty – ja monille siksi melko yllätyksetön – räiskintä. Itse kuitenkin pidin sen suunnanmuutoksesta edellisiin Killzone-peleihin nähden, minkä myötä se erottuu entistä positiivisemmin kilpailijoistaan. Vaikka se on erittäin kaunis ja teknisesti todella sulava, PlayStation 4 -julkaisupelinä sen kehitysaikataulu on varmasti sanellut osan rakenteellisista ratkaisuista, joiden myötä kampanja menettää loppua kohden hohtoaan. Suunta on silti oikea, sillä yksin- ja moninpelissä on enemmän kehuttavaa kuin moitittavaa.

Killzone: Shadow Fall ei kenties keksi pyörää uudelleen, mutta olen tyytyväinen, että se oli ensimmäinen kunnollinen kosketukseni uuteen konsolisukupolveen.

8/10
Ville Arvekari

Vaihtopelaaja

Uuden konsolisukupolven julkaisupelit ovat harvoin enempää kuin esimakua siitä, mitä tuleman pitää, kun kehittäjät vielä totuttelevat uuteen rautaan. Killzone: Shadow Fallin kunniaksi on todettava, että se antaa vähän enemmänkin kuin pelkkää esimakua. Verrattuna esimerkiksi saman lajityypin Battlefield 4:ään ja Call of Duty: Ghostsiin on Killzone teknisesti selkeästi uuden sukupolven peli siinä missä ensin mainitut kärsivät vielä edellisen polven rajoituksista.

Tämä näkyy etenkin pelimaailmassa, joka Killzonessa on valtava, yksityiskohtainen ja elävän tuntuinen, eikä entiseen tapaan pelkkä kulissi. Tätä myös hyödynnetään kiitettävästi yksinpelissä putkijuoksun välttelyyn, kun pelaaja saa enemmän liikkumavaraa. Siinä auttaa myös OWL-robotti köysiratoineen. Ulkoasun ja maailman komeudesta saa lisäksi nauttia täydessä teräväpiirrossa ja pehmeän tasaisella ruudunpäivityksellä niin yksin- kuin moninpelissäkin.

Guerrilla Games on aina ollut teknisesti osaava ja sillä on taitavia graafikoita, mutta käsikirjoitus taidetaan edellään hoidattaa jonkun pomon veljenpojalla, sillä sen verran mitäänsanomaton se on. Onneksi aiempien pelien peruskaavasta on poikettu siinä, että tällä kertaa pelataan erikoisjoukkojen yksinäistä sutta, mikä antaa hyvän tekosyyn vaihtaa maisemia aina kun tarvitaan.

Yksinpeli poikkeaa tavallisesta kaavasta juuri sen verran, että uuden sukupolven tekniikan kera se pitää mukanaan loppuun saakka. Sitten onkin viimeistään hyvä aika siirtyä verkkomoninpelin puolelle, joka pitää kiitettävän hyvin pintansa bäfän ja codin rinnalla.

7/10
Miika Huttunen

8/10
KehittäjäGuerrilla Games
JulkaisijaSony
PeligenretRäiskintä
JulkaisualustatSony PlayStation 4
Pegi-ikärajatK-18
Pegi-merkinnätOnline, Väkivalta
Lisää luettavaa