Palaset hukassa
Crash Bandicoot, Spyro the Dragon, Jak & Daxter, Sly Cooper sekä Ratchet & Clank ovat nimiä, jotka monet mieltävät PlayStationin maskoteiksi, vaikka kaksi ensimmäistä onkin vuosien saatossa loikannut kilpailevillekin laitteille. Mielenkiintoista kyllä, näistä useimpien taustavoimissa on myhäillyt PlayStation 4:n pääarkkitehtinä nyttemmin tutuksi tullut Mark Cerny, jonka ensimmäinen varsinainen ohjaustyö Knack yrittää nostaa uuden sankarin ikonien rinnalle.
Karu totuus kuitenkin on, että jos termi ”paremman puutteessa” määriteltäisiin sanakirjassa, vieressä olisi itseoikeutetusti Knackin kuva. Toki peli on kaunis kuin Pixar-animaatio, mutta pelillisestä näkökulmasta se on parhaimmillaankin keskinkertainen ja laiska toimintamätke, jota muistetaan virkistää muutamalla hassulla tasohyppelykohtauksella lähinnä näön vuoksi. Muinaisista rakennuspalikoista rakentuva Knack on jopa persoonallisuudeltaan yhtä tyhjänpäiväinen kuin Cheekin tiedotustilaisuus, eikä pelin tarinasta ja muista hahmoista ole yhtään sen positiivisempaa sanottavaa.
Ajatustasolla Knack kuulostaa hauskalta konseptilta. Ympäristöön jemmattuja rakennuspalikoita keräämällä pikkuruisesta pelihahmosta kasvaa parhaimmillaan todellinen jättiläinen, joka tallaa alleen muun muassa kaiken. Harmi vain, että muutos tapahtuu kehittäjien ennalta määrittämissä tilanteissa ja on suurimmaksi osaksi vain kosmeettinen, vaikka Knack voi sulauttaa itseensä myös jään, lasisirpaleiden ja puun kaltaisia esineitä. Koon kasvaessa Knackin peruskombo ja kolme energiasyöppöä erikoishyökkäystä tehostuvat, kun taas entuudestaan melko kankea liikkuminen kömpelöityy entuudestaan.
Peliksi, joka keskittyy yksinkertaiseen taisteluun ja vihollisten hyökkäyskuvioiden opetteluun, Knack osaa olla toisinaan hyvinkin epäreilu pelaajiaan kohtaan jopa normaalivaikeustasolla. Tämä siitäkin huolimatta, etteivät taistelut muutu mitenkään matkan varrella. Mukana on yli kaksitoista maailmaa, joissa ensimmäisessä ja vihoviimeisessä mätkitään huone toisensa jälkeen pursuavia vihollisia, jotka vieläpä iskevät kookkaankin Knackin palasiksi vain muutamalla iskulla. Haaste ei ole koskaan pahasta, mutta valmiiden kuvakulmien, ajoittain epätarkan ohjauksen, voimasuhteiltaan ylimitoitettujen vihollisten sekä epäilyttävien välietappien yhdistelmä muuttuu haastavasta puuduttavaksi jo reilusti ennen pelin puoltaväliä.
Osaa Knackin ominaisuuksista voi toki kehittää keräämällä kenttiin kätkettyjä aarrearkkuja, joista putkahtaa esiin satunnaisia tarvikeosia. Nämäkään eivät varsinaisesti monipuolista Knackin taistelukykyjä, vaikka peli sitä kipeästi kaipaisikin. Jopa keräilyinto hyytyy nopeasti, kun innokkaimmatkin etsijät tajuavat saavansa ensimmäisellä läpipeluukerrallaan käyttöönsä juuri ja juuri kaksi tai kolme parannusta.
Knack onkin PlayStation 4:n julkaisun suurin pettymys, jonka koluaa vain paremman puutteessa. Itseään toistava, puuduttava ja persoonaton peli kalpenee vitivalkoiseksi Sonyn ja Nintendon kaikkien aiempien maskottihahmojen seikkailujen rinnalla – vieläpä aikakaudella, jolla jopa Lego Marvel Super Heroesin kaltaiset lisenssipelit ovat vähintäänkin erinomaisia.