The Last Cube -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden huhtikuun numerossa 232. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Rubikin kuution uudet vaatteet
Pienen kotimaisen indietiimin Improx Gamesin luoma The Last Cube on virkistävä tuttavuus pulmapelien monikasvoisessa joukossa. Perusasetelma on itse yksinkertaisuus: pelaaja ohjastaa pientä mustapintaista kuutiota alati haastavammaksi äityvien kenttien läpi. Kuutiota liikutetaan nelikulmaisista laatoista koostuvilla pelikentillä ruutu kerrallaan, ja tavoite on monipuolistuvista ja mutkautuvista kentistä huolimatta aina sama. Esteet on raivattava tieltä, jotta matka kohti seuraavaa laatoitettua näyttämöä voi jatkua.
Kun kuutio matkaa kuvakkeella koristellun laatan yli, kuution pinnalle jää tietyn toiminnallisuuden mahdollistava kuviointi. On pelaajan päätettävissä, mille kuution kuudesta pinnasta tarran nappaa, ja olennaisena osana pulmanratkontaa näitä toiminnallisuuksia täytyy usein myös yhdistellä ja ketjuttaa. Enempää en tohdi pelin pulmakirjon syvemmistä juonteista paljastaa, sillä lajityypin käsikirjaa noudattaen myös The Last Cuben tarjoaman kokemuksen antoisinta antia on tutkiskelun, turhautumisen ja valaistumisen pyhän kolminaisuuden polttopisteessä syntyvä onnistumisen riemu.
Suurin osa moderneista pulmapeleistä tuppaa keskittymään fysiikan lainalaisuuksien kanssa leikittelyyn, mutta The Last Cuben pulmat ovat ennen kaikkea rakenteellisia ja matemaattisia. Peli esittelee uusia etenemistyylejä, kenttäkohtaisia lainalaisuuksia ja yksilöllisiä haastemuotoja määrätietoisen tasapainoisella tahdilla, minkä ansiosta oppimiskäyrän polveilu ei missään vaiheessa äidy liian jyrkäksi. Mikään läpihuutotapaus The Last Cube ei kuitenkaan ole, vaan pelaajan hahmotuskyky laitetaan toistuvasti kutkuttavan kovalle koetukselle pienten suurten pulmapähkinöiden saattelemana.
Vaikka kyseessä on piskuisen studion luoma ja verrattain hyvin minimalistiseen esillepanoon luottava teos, The Last Cube ei missään nimessä ole audiovisuaalisesti heikko kokemus. Pelin kauniin kaihoisa visuaalinen anti lainaa Tron-elokuvien ja pulmapelien moderneihin kantateoksiin kuuluvan The Witnessin perimästä. Taustalla tapahtumia myötäilevä musiikkiraita on taas sekä tuotannollisesti että sävellysten laadun saralla samalla viivalla miljoonien eurojen budjeteista nauttivien pelien kanssa.
Esteettinen anti ei kuitenkaan ole kuin pisara pulmapelien ämpärissä, ja ilahduttavasti The Last Cuben tapauksessa purilaisen pihvi – eli pieniä harmaita piiskaava pulmien kirjo – on kokkailtu yltä päältä erinomaisen maittavaksi kokemukseksi. Kenttäsuunnittelu haastaa hoksottimia paikoin kovallakin kouralla varsinkin myöhempien kenttien pulmatantereilla, mutta kun seinä nousee pystyyn, ratkaisun avain löytyy useimmiten pienen hengähdystauon ja kokonaisuuden maltillisen tarkastelun päästä.
The Last Cube ei ole pituudella pilattu, mutta toisaalta monen lajityypin edustajan helmasynti onkin yleisesti ollut liian pitkä kokonaiskesto. Kokemus ei ennätä maistumaan puulta ennen lopputekstejä, vaan se jättää juuri sopivissa määrin nälän tunnetta, jotta pelaajan vatsaan jää kuplivan kurniva tunne seuraavaa Improx Gamesin hengentuotetta odotellen.