The Last of Us Part I-arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden lokakuun numerossa 238. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
”Onko hän sen arvoinen?”
The Last of Us on väkivaltaisuudessaan ja raakuudessaan sitä, mistä 2000-luvun alun moraalinvartijat varoittivat. Toki tinkimätön brutaalius on yksi keinoista, joilla peli rakentaa päähahmojensa suhdetta selviytymiseen ja sen hintaan. Tämä peli on draama, jossa kaksi kaiken menettänyttä ihmistä koettaa uskaltaa löytää toisensa, vaikka se saattaa satuttaa. Se draama on sataprosenttisen uskottavaa ja koskettavaa, ja on täysin poikkeuksellista sanoa sellaista ison budjetin toimintapelistä, vaikka se ilmestyi jo yhdeksän vuotta sitten. Moni yrittää, mutta harvempi onnistuu.
The Last of Us on minulle yksi kaikkien aikojen parhaista peleistä. Silti uusioversio panee minut miettimään, onko pelin tehnyt Naughty Dog ihastunut liikaa omaan erinomaisuuteensa. Pelasimme tämän tarinan ensin PlayStation 3:lla vuonna 2013. Seuraavana vuonna pelasimme sen uudestaan kauniimman näköisenä Remastered-versiona PlayStation 4:llä. Ja nyt pelaamme sen PlayStation 5:llä vielä kauniimpana nimellä The Last of Us Part I. Jokainen Remasterediin koskenut tivaa nyt itseltään, onko parempi grafiikka oikeasti 80 euron arvoista.
Tarina jo tiedetään, mutta koska koko ajan kasvaa uusia pelaajapolvia, kerrataan se suurpiirteisesti. Sieni- infektio muuntaa valtaosan ihmiskunnasta naksuviksi raivohulluiksi. Teksasilainen perusduunari Joel menettää pandemian aikana kaiken ja elättää itseään 20 vuotta myöhemmin sivilisaation raunioissa aseiden ja lääkkeiden salakuljettajana. Kirkasotsainen vapaustaistelija Marlene pyytää Joelia ja tämän partneria Tessiä kuljettamaan teinityttö Ellien pois viranomaisten valvomasta kaupungista. Uusien pelaajien ei tarvitse tai kannata tietää enempää. Nykyvinkkelistä katsoen juoni on entistä realistisempi, ja siitä puuttuvat vain tyypit, jotka kieltäytyvät käyttämästä itiöiltä suojaavia kaasunaamareita henkilökohtaisen vapauden nimissä.
Jos et ole pelannut alkuperäistä tai Remasteredia, voit lopettaa empimisen tässä ja nyt. The Last of Us on palavasti rakastettu klassikko syystä. Part I -versio on paras tapa kokea se, ja se näyttää ja tuntuu modernilta peliltä liki vuosikymmenen ikäisestä pelattavuudesta huolimatta. Mutta millaista vastinetta saavat rahalleen ne, jotka ovat kokeneet Joelin ja Ellien tarinan jo kerran? Supergrafiikkaa ja hienovaraisia parannuksia, joita ei edes huomaa asettamatta pelin eri versioita rinnakkain.
Peli on siirretty The Last of Us Part II -moottoriin, joten alkuperäinen ja jatko-osa näyttävät nyt identtisiltä kaksosilta. Jos edellisestä läpipeluusta on vuosia, Part I näyttää juuri siltä kuin muistaa alkuperäisen näyttäneen, mutta graafinen parannus on itse asiassa merkittävä. Kentät ovat pelattavuuden suhteen muuttumattomia, mutta jopa kokonaisten talojen kaltaisia asioita on uusittu grafiikan osalta. Remastered oli aikansa näteintä tavaraa, mutta nykysilmää raastaa vanhan version vanhanaikainen ja lattea valaistus. Part I käyttää savun, sumun, valon ja pimeyden kontrasteja paljon, paljon paremmin. Peli parantaa erityisesti sitä, miten luonnolliselta ja aidolta valaistus nyt näyttää. Samaten ovat parantuneet lasin ja veden kaltaiset materiaalit, mikä vaikuttaa tunnelmaan esimerkiksi kosteissa raunioissa. Peli näyttää joka tilanteessa uskomattoman hyvältä.
Vaikka grafiikasta kohkaisi kuinka, The Last of Usin suurin vahvuus on edelleen sen tarinassa ja hahmoissa. Troy Baker Joelin roolissa ja Ashley Johnson Ellienä ovat pelihistorian kärkeä parivaljakkona, mutta yhtä loistavia ovat kaikki sivuhahmot, kuten Jeffrey Pierce (Tommy) ja Nolan North (David). Naughty Dog on hyödyntänyt vanhaa äänimateriaalia, mutta nyt aikanaan taltioidut kasvojen ilmeet ovat uuden grafiikan ansiosta entistä uskottavampia. Teknologia palvelee peliä elintärkeällä tavalla, kun jo aikanaan vaikuttavat roolisuoritukset heräävät todella eloon. Jos Part I:n uudistuksista pitäisi valita tärkein, se olisi tämä.
Pelattavuus ei ole juuri muuttunut. Part II lisäsi taisteluun väistöliikkeen ja mahdollisuuden ryömintään, ja niiden puuttuminen saa Part I:n tuntumaan vertailussa ikääntyneeltä. Peli tuntuu kuitenkin piirun verran paremmalta pelata, sillä ohjaustuntuma ja animaatio saavat apua paremmista siirtymäanimaatioista hahmojen vaihtaessa suuntaa tai siirtyessä kyyrystä seisomaan. Viholliset myös käyttäytyvät järkevämmin ja hieman aggressiivisemmin. Pelattavuuden muutokset ovat tuntuvia, jos Remasteredia ja Part I:tä pelaa putkeen testimielessä. Muuten pelaajasta saattaa tuntua, että tältähän peli on tuntunut aina. The Last of Us on joka tapauksessa edelleen erinomainen toimintahiiviskely.
Läpäisystä saatavaan lisämateriaaliin kuuluu dokumenttivideota, kommenttiraitaa ja Naughty Dogin podcastjaksoja. Tarjolla on myös kakkososan tyylinen 3D-mallien katselutila, speedrun-tila ja vaihtoehtoisia skinejä hahmoille. Modernit suuret Sony-julkaisut tunnetaan hyvistä esteettömyyssäädöistä, mutta Part I on siinäkin suhteessa aivan omassa luokassaan. Niinpä kokemuksesta saa miellyttävän myös aloittelevalle tai esteelliselle pelaajalle. Haastetta hakeva voi taas nauttia piinaavan vaikeasta Grounded+-tilasta ensimmäisen läpipeluun jälkeen. Suuri osa lisämateriaalista miellyttää lähinnä kovia faneja, mutta niitähän tällä pelillä taatusti on.
Alkupuolella neljä tai viisi kertaa jo läpäisty peli tuntui puuduttavalta toistolta grafiikan kauneudesta huolimatta. Aloin syttyä uusinnalle vasta tavattuani taas Samin ja Henryn. Pelin saapuessa tarinansa syksyyn ja erityisesti hyytävään talviosuuteen tunsin kuin olisin kokemassa tätä uudestaan ensi kertaa. Alkuperäinen magia ei ollut kadonnut mihinkään.
Ostaisinko The Last of Us Part I:n, jos sitä ei olisi sattunut saamaan arvostelukappaleena? Kun kuristamani sotilas kysyi Joelilta viime sanoinaan, ”onko tyttö sen arvoinen”, oli kuin hän olisi puhutellut suoraan minua. Enkä tiedä vastausta. Jo uusitun pelin uusiminen haiskahtaa näinkin hyvin tehtynä, ja olisin kaivannut isompia askeleita pelattavuuden kehittämiseksi. Toivottavasti Naughty Dog kokee samoin, sillä tuskin kukaan meistä haluaa pohdiskella The Last of Usin muuttumatonta luonnetta enää vääjäämättömien PlayStation 6- ja 7-versioiden kohdalla.