On Mikki merelle lähtenyt
Valtamerihöyryn kansi on hiljainen ja ränsistynyt. Katonrajasta tihkuu vettä, kurkistus pariin hyttiin paljastaa asukkaiden jälkeensä jättämän sekamelskan, eikä missään näy ketään. Pelaajahahmon ohjastama näyttelijä valmistautuu rooliinsa mystisen ohjaajan äänen opastamana, mutta nopeasti käy ilmi, että kaikki ei ole ihan kohdillaan.
Layers of Fear 2 jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä piinattujen taiteilijoiden kuvaamisessa. Siinä missä ensimmäisessä osassa tarkasteltiin taidemaalarin perhetragediaa, jatko-osassa perehdytään 1930-luvulla elävän näyttelijän lapsuustraumoihin.
Layers of Fear 2 on sarjan ensimmäistä osaa kunnianhimoisempi. Se on pidempi ja näyttävämpi, ja siinä on kourallinen pelaajan toiminnan mukaan määräytyviä loppuja. Ja mikä tärkeintä, se ei syydä silmille säikäytyksiä yhtä puuduttavaa tahtia kuin ensimmäinen peli. Suurempi ei kuitenkaan ole välttämättä kauniimpi.
Peli koostuu viidestä näytöksestä, joista jokainen rakentuu oman teemansa ympärille. Tuntimäärällisesti sen voi odottaa sijoittuvan jonnekin kuuden ja kymmenen tunnin välille riippuen siitä, kuinka tarkkaan laivan sopukat koluaa. Layers of Fear 2 rakentelee tiivistä ja surrealistista tunnelmaa, jonka myllerryksessä on vaikea sanoa, mikä on totta ja mikä tapahtuu pelaajahahmon päässä. Suuri osa kohtauksista on puhdasta symbolismia, joten analyysirattaiden on raksutettava jatkuvalla syötöllä. Pelin kesto ei auta asiaa, sillä surrealismi ja viitteellinen tarina eivät jaksa kantaa pelin koko kestoa. Neljänteen näytökseen mennessä on jo luopunut toivosta sen suhteen, että mihinkään saisi minkäänlaista tolkkua.
Säikyttelyelementit ammentavat paljon sarjan ensimmäisestä pelistä, joka käytti nokkelasti esimerkiksi selän takana vaihtuvia ympäristöjä. Suuri osa Layers of Fear 2:n kauhusta on tunnelmallisten ja muuttuvien kohtausten läpi vaeltamista. Vaikka peli onkin edeltäjäänsä ärsyttävyyteen asti happoisempi, sitä on kiitettävä mielikuvituksellisista miljöistä, joita ihastellessa ei muista harmitella tarinankerronnan haparoivuutta. Pelin parhaat hetket koinkin projektorisaleissa, joista edetäkseen on käveltävä valkokankaan läpi, peräkkäin aina hieman erilaisina toistuvissa huoneissa, sekä todeksi muuttuneissa lapsuuden merirosvoleikeissä. Tunnelmoinnista huolimatta pelin kehittänyt Bloober Team ei ole luopunut yllätyssäikäytyksistä. Ne ovat kuitenkin usein ennalta arvattavia, ja kohdalle osuessaan lähinnä säpsähdyttävät jättämättä sen suurempaa muistijälkeä tai tunnekokemusta.
Silloin tällöin pelaajahahmoa hätyyttämään ilmestyy hirviö, jota vastaan ei voi taistella. Kun lipettiin lähtö on ainoa keino selvitä ehjänä, liukkaasti liikkumisen olisi hyvä olla mahdollista. Ohjaus on ainakin tietokoneella tahmainen, ja välillä tuntui, että peli haraa tarkoituksella vastaan. Oman toistaitoisuuden seurauksena kuoleminen on siedettävää mutta se ei, että ovi ei suostu menemään kiinni perässä. Nihkeys ei vaivaa ainoastaan nopeatempoisia osuuksia, vaan joka ainoa vastaan tuleva kampi, vinssi, ruori tai muu pyöritysliikettä vaativa esine aiheuttivat tuskastunutta huokailua.
Layers of Fear 2 on epätasainen kokonaisuus. Vioistaan huolimatta surrealistinen tunnelmointikauhu on kuitenkin hyvä fiilistelypeli, kun kaipaa tarinaa, joka ei välttämättä aukea kokonaan ensimmäisellä pelikerralla.