Kukaan ensimmäistä Left 4 Dead -zombiräiskintää kokeillut pelaaja ei varmasti epäillyt, etteikö jatko-osa olisi hyvä peli. Kun tekijästudio Valve ilmoitti kakkososan ilmestyvän vuoden sisällä ensimmäisestä, kiivas faniyhteisö nostatti kuitenkin myrskyn ja boikotin. Hyvämaineisen Valven toivottiin ahtavan uudistukset ilmaisiin päivityksiin eikä maksulliseen jatko-osaan. L4D2:ta voikin siksi tarkastella jonkinlaisena jatko-osien moraalisen oikeutuksen tapauksena. Kuinka paljon uutta pitää olla, jotta ostos on oikeutettu?
Ensimmäinen Left 4 Dead oli yhden idean peli. Neljä selviytyjää eli käytännössä neljä moninpelaajaa kulkee tautimutanttien täyttämissä maisemissa. Päälle tulevat peruszombit ja harvinaisemmat erikoismutantit. Tästä ajatuksesta ei uskoisi riittävän kovin kauaksi, mutta itsekin olen upottanut peliin enemmän intoa ja aikaa kuin mihinkään muun tämän konepolven moninpeliin.
Järkyttävää onkin aluksi se, että todella tutuksi tullutta sankarinelikkoa ei jatko-osassa ole. Maisemat ovat vaihtuneet yleisamerikkalaisesta zombimaisemasta etelävaltioiden kosteisiin pöheikköihin. Uusi sankarijoukko esitellään aiempaa perusteellisemmin, ja kaksi nousee ylitse muiden: ronski liikunnanopettaja Coach ja hyperaktiivinen punaniska Ellis laukovat sarjatulella täysin älyttömiä repliikkejä, jotka tekevät jatko-osasta ensimmäistä hauskemman.
Tunnelma on muuttunut muutenkin etelään mennessä, ja pelin viisi kampanjaa tarjoilevat aiempaa vaihtelevampia kokemuksia. Dark Carnival -tivoli (”You must be this tall… to die!”) on silkkaa komediaa tappajapelleineen ja hupilaitteineen. Hard Rain- ja Swamp Fever- seikkailuissa on enemmän Syvä joki -kauhutunnelmaa. Parish-lopetus aurinkoisessa kaupungissa on räjähtävin, muttei välttämättä paras osuus. Outoa kyllä, zombikauhun peruskulissi eli Dead Center -tarinan ostoskeskus ei juurikaan säväytä: paikka on ennen viimeistä osuuttaan pelkkää kuivaa liukuportaiden kapuamista. Eri kampanjat on nivottu yhteen taitavammin kuin ensimmäisessä pelissä, jossa ne tuntuivat irrallisilta.
Kirveelle töitä
Kaivattua vaihtelua saadaan teurasvälineiden muodossa. Kaikista aseista on nyt enemmän hyödyllisiä muunnelmia, ja pistoolien tilalle voi napata ärjyn magnumin tai lähitaisteluaseita kuten katana-miekan tai paistinpannun. Se on kiintoisa lisäys, sillä lyömäaseiden liika painotus johtaa tuhoon, mutta ne toimivat hyvin peruszombien laumoja vastaan ja säästävät ammuksia. Räjähtäviä ja palavia erikoisammuksia taas ei voi pitää kummoisena lisänä, sillä niitä on käytössä kovin harvoin.
Mutantit saavat vahvistusta kolmen uuden erikoiszombin muodossa. Charger näyttää kevyemmältä Tankilta, mutta on todellisuudessa parannettu versio Hunterista. Olio hakkaa yhden selviytyjän nyrkkiinsä ja heittää muut sivuun. Spitter ruiskii syövyttäviä limalammikoita ja Jockey tarraa uhriaan päänupista ohjaten tämän vaikkapa juuri Spitterin räkään. Uutuusviholliset eivät ole vanhoja erikoiszombeja voimakkaampia, mutta ne ovat silti tärkein uudistus pelin tasapainoon erityisesti Versus-otteluissa, joissa superzombeja ohjaavat ihmiset. Chargerin ryntäys, Spitterin lima ja Jockeyn kauko-ohjaus voivat kaikki hajottaa selviytyjien ryhmän. Se vähentää ärsyttävää kyttäystä kapeissa käytävissä ja linnoittautumista pieniin huoneisiin. Niinpä sekä Versus-matsit että tavalliset pelit ovat sekä tasaisempia että liikkuvampia.
Epäsosiaalista realismia
Peruspelin ja Left 4 Deadiin latauksena lisätyn Survival-piirityksen lisäksi mukana on kaksi uutta pelitilaa, Realism ja Scavenger. Realism on ensi silmäyksellä aika mitätön lisäys. Peli poistaa siinä näkyvistä muiden pelaajien, aseiden ja tärkeiden esineiden sijainnit paljastavat ääriviivat. Peruszombit muuttuvat samalla kestävämmiksi, ja vain kunnon pääosuma pudottaa Realismin eloraadot. Käytännössä Realism sopii muillekin kuin ensimmäistä peliä Expert-tasolla päivät pitkät tahkonneille. Se pakottaa entistä enemmän ääniviestintään ja yhteistyöhön, kun selittää nopeasti, minkä nurkan takana omaa pelihahmoa parhaillaan suolestetaan. Samalla lyömäaseille tulee käyttöä, sillä kirves pudottaa kolmekin zombia tässä tilassa nopeammin kuin automaattihaulikko. Realism on normaalitasolla kiihkeä kokemus, ja Expert Realismilla keskivertojamppa saa olla tyytyväinen, jos selviää hengissä 50 metriä kentän alusta.
Scavenger on puolestaan muunnelma Versus-deathmatchista. Tässä pelimuodossa keräillään bensakanistereita ja pumpataan niiden sisältö autoihin ja generaattoreihin. Erikoiszombit joutuvat alussa hidastamaan tankkausta ilman perusmutantteja, jotka alkavat vyöryä paikalle vasta myöhemmin. Erien kesto on kymmenen minuutin luokkaa, joten ne eivät mene Versus-kampanjojen kaltaisiksi kestävyysmaratoneiksi. Jostain syystä Scavenger tuntuu saavan pelaajat parempaan urheiluhenkeen, kun Versus nostattaa edelleen Left 4 Dead 2 -yhteisöstä ne pahimmat pelleilyt.
Vaikeustaso on muutenkin noussut pykälän verran ylöspäin, ja tapahtumia säätelevä takapirutekoäly Director osaa pari uutta temppua. Ilkeimmäksi se ryhtyy Hard Rain -kampanjassa, jossa ukkosmyrsky uusine sääefekteineen tuhoaa näkyvyyden täysin. Kun sen yhdistää Realismiin, syntyy jotain niin hienoa ja ahdistavaa, ettei sitä voi verrata mihinkään toiseen räiskintään.
Tuomion aika
Left 4 Dead 2:n pahimmat mokat ovat kummasti osa-alueella, jota luulisi Valven vahvuudeksi, eli verkkoteknisellä puolella. Xboxin Left 4 Dead 2 kärsii siitä, että peli ei aina tajua sitä, jos pelaaja tipahtaa pois Livestä tai pelistä. Neljän pelaajan matsissa se voi johtaa siihen, että peliin ei pääse liittymään enää takaisin ennen kuin koko muu ryhmä on vainaa. Vielä ärsyttävämpää on se, että pelin itsenäiset palvelimet kärsivät samantasoisesta tai vielä pahemmasta verkkoviiveestä kuin ensimmäinen Left 4 Dead alkuaikanaan. Aina ajoittain joutuu matsiin, jossa viive on jopa parin sekunnin luokkaa. Olen hyvin pettynyt ja yllättynyt, jos näitä ei korjata pikapuolin. Grafiikka on sentään vanhenevasta moottorista huolimatta edelleen pätevää, ja viholliset reikiintyvät ja repeilevät nyt tyydyttävästi kappaleiksi.
Kun asettaa kaikki nämä uudistukset vaakakuppiin, en näe syytä, miksi Valvea lähdettäisiin vetämään hirteen nopean jatko-osan vuoksi. Urheilupelien jatko-osia arvostetaan pienemmilläkin muutoksilla. Vaikka Left 4 Deadin perusidea on yksinkertainen, siitä ideasta syntyi silti tämän polven parasta yhteistyötoimintaa, jossa selviytyminen ja näyttävä epäonnistuminen saavat suupielet korviin. Kakkososa on sitä samaa, mitä nyt tietysti haastavampaa, vaihtelevampaa ja yksinkertaisesti parempaa. Ensimmäiselle pelille toivoisi tietysti pitkään jatkuvaa tukea, mutta tämäntasoisia uudistuksia katsellessa on saamarin vaikeaa tuntea oikeamielistä närkästystä.
Jimmy ja keskiyön ratsastajat
Left 4 Dead 2 on edeltäjänsä tavoin pinnalta lähes juoneton peli, mutta silmät ja korvat auki pelatessa voi löytää paljon huumoria ja hienoja sivuhahmoja. Parin ensimmäisen kampanjan jälkeen on pakko nauraa, kun kuulee myyttistä Nascar-kuskia kiroavan huudahduksen ”God damn you, Jimmy Gibbs Jr.!”, ja Half-Life 2:n fanit voivat etsiä tivolista tuttua tonttua. Eniten otetaan irti juntti-Elliksen suosikkibändistä Midnight Ridersista, jonka tyyli yhdistää ZZ Topin ja Helvetin enkelit. Hylätyllä konserttipaikalla saa vaikutelman, että näistä kavereista kuullaan vielä, ja partaukkoja on tietenkin neljä. Arvelut DLC-sisällöstä heräävät syystäkin, sillä Valve rekisteröi jo Midnight Ridersin omat kotisivut, joilla voi kuunnella yhtyeen pari biisiä. Kuolleeksi maailmaksi Left 4 Deadien USA on aika elävä paikka.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:14]
Kun Valve ilmoitti pian Left 4 Deadin ilmestymisen jälkeen pelin saavan vuoden sisällä jatko-osan, menin monien muiden pelaajien tavoin penseäksi: miksi jatko-osa? Miksei Valve keskity laajentamaan nerokasta alkuperäistä peliä? Silkkaa rahastusta? Odotukseni jatko-osan suhteen eivät siis olleet suuria, etenkään kun mikään siitä lukemani ei vakuuttanut minua sen olevan riittävän erilainen perustelemaan jatko-osan tekoa. Olin väärässä.
Left 4 Dead 2 on alkuperäiseen peliin nähden hämmästyttävän monipuolinen ja sisältörikas peli. Sen valossa ensimmäinen osa on auttamattoman yksinkertainen peli, jossa ydinpelin ympärillä ei juuri ylimääräistä ole. Jatko-osassa sitä sen sijaan riittää. L4D2 ei riko pelin toimivaa perusideaa, mutta monipuolistaa sitä juuri sopivasti uusilla aseilla, esineille, erikoiszombeilla, kampanjoilla ja etenkin pelityypeillä. Jatko-osasta löytyy taatusti jotain jokaiselle. Pelattava ei taatusti lopu kesken eikä siihen aivan heti kyllästy.
Oli Valven toiminnasta mitä mieltä hyvänsä, ei voi kiistää, etteikö alkuperäinen L4D tunnu jatko-osan valossa vajaalta ja jatko-osa puolestaan kokonaiselta peliltä. Kaikki kunnia jo läpikalutulle alkuperäiselle, mutta ainakin omalla kohdallani se jää nyt auttamatta hyllyyn pölyttymään.