Left 4 Dead

Mausteena pelissä on terveellinen annos 1980-luvun huonoa kauhuleffaa. Namia!

14.9.2011 22:28

Kunnon zombileffassa on tuttu ja oikeanlainen tunnelma. Harvat kauhupelit pystyvät tai edes yrittävät samaa, ja Resident Evileissäkin on oma painajaiskaavansa. Xbox 360:n Dead Rising tavoitti kuitenkin perinteisen romerolaisen zombailun ytimen, ja nyt Left 4 Dead tekee saman Dawn of the Deadin uusintaversion ja Danny Boylen 28 päivää myöhemmin -leffan hölkkääville raadoille. Mausteena pelissä on vielä terveellinen annos 1980-luvun huonoa kauhuleffaa. Namia!

Left 4 Deadin zombimaailmanlopun zombit eivät tosin ole oikeastaan oikeita zombeja. Maailman on vallannut raivovirus, joka muuttaa tartunnan saaneet puhtaiden ihmisten kimppuun säntääviksi örisijöiksi. Jotkut näistä onnettomista muuttuvat supervoimaisiksi mutanteiksi, jotka tekevät eloonjääneiden elämästä suoranaista helvettiä. Kuolleita ne eivät ole, ja pari luotia masussa riittää kellistämään perussaastuneen.

Left 4 Deadille nimen antanut eloonjääneiden nelikko onkin sitten hieno katras kliseisiä sankareita. Sikaria jauhava Bill purkaa eloraatoihin Vietnam-traumansa ja prätkäjätkä Bill tykkää väkivallasta ihan ajanvietteenä. Opintonsa pelkkää kauhuviihdettä tuijottamalla ohittanut Zoey ottaa elokuvien niksit käyttöön tosielämässä ja musta IT-nörtti Louis olisi se ”brother”, joka kuolee elokuvassa ensimmäisenä.

Kaveria ei jätetä

Neljä on tärkeä luku pelille, eikä tässä kohtaa pidä erehtyä: vaikka pelipaketissa lukee, että Left 4 Deadiä voi pelata yksinpelinä ja jaetun ruudun kaksinpelinä, se on hieman harhaanjohtavaa. Kaikki pelissä on rakennettu eloonjääneiden yhteistyön ehdoilla. Tekoäly hoitaa kyllä pelaajien tuurauksen tehokkaasti, mutta nyt puhutaankin tunnelmasta. Left 4 Dead on peli, jossa huudetaan mikrofoniin. ”Lataa! Auttakaa! Tapa se!” Yhteistyöpeli on niin mukavaa, että se nostaa hyvät ja sosiaaliset puolet esiin jopa Xbox Liven satunnaispelaajista, joita voi normaalisti erehtyä luulemaan kuolaaviksi zombeiksi. Mikä hämmentävintä, pelaajat pystyvät tässä tapauksessa nauttimaan jopa häviöstä. Kuolema zombimassan alla naurattaa, ja sitten otetaan jälleen uusi matsi.

Työkalut ovat tuttuja monesta pelistä. Pumppuhaulikko ja uzi riittävät perusörkkien kaatoon, mutta kovemmissa taistoissa on mukava olla automaattihaulikko, metsästyskivääri tai M16-rynkky. Kun ammukset loppuvat (ja ne loppuvat), otetaan esiin loppumattomilla kudeilla varustetut pistoolit joko yksin tai kaksin kappalein. Silloin on tuurilla mukana myös Molotovin cocktail tai putkipommi. Ei näissä aseissa mitään ihmeellistä ole, mutta hyvin ne toimivat ja zombien kaatuminen näyttää hyvältä. Mukana kulkevat myös lääkintätarvikkeet, joille on käyttöä. Maahan kaadetun ja avuttoman pelaajan voi aina nostaa pystyyn, mutta vakavammat vammat aiheuttavat vain siteillä pysähtyvän verenvuodon.

Sooloilemaan ei siis voi lähteä, vaikka näpeissä olisi mikä tahansa rauta, sillä laumojen lisäksi varjoissa väijyvät superzombit erikoiskykyineen. Hunter kaataa uhrinsa maahan ja alkaa silpoa, smoker imaisee yksinäisen uhrin roikkumaan pitkällä kielellään ja räjähtävällä suolikaasulla täytetyn boomerin yrjö houkuttaa peruszombeja tahritun uhrin iholle. Välillä kimppuun rymistää tank, jota voisi erehtyä luulemaan Marcus Fenixiksi steroidiöverien jälkeen. Silloin eloonjääneitä uhkaa valtavien nyrkkien lisäksi esimerkiksi takaraivoon lentävä henkilöauto.

Kaveria ei jätetä syömättä

Mikä hienointa, nämä ”pomoviholliset” ovat kahdeksan pelaajan Versus-pelissä toisen pelaajaryhmän hallinnassa. Normaalipelissä eloonjääneet näkevät toistensa siluetit seinienkin läpi, mutta näissä matseissa myös zombit haistavat aina selviytyjien suunnan ja sijainnin. Vastakkainasettelussa zombit ovat kyllä epäreilussa asemassa, johon pitää suhtautua oikein. Yksinäinen hunter tai smoker ei ikinä tapa kahta selviytyjää eikä aina yhtäkään, mutta tarkoitus on onnistua yhteistyössä jopa hyviksiä paremmin. Oikein ajoitettu limaoksennus tai syöksy saa selviytyjät tuurilla sekaisin, jolloin peruslauma jauhaa heidät hengiltä. Pysäyttämättömältä tuntuva tank on eri asia, mutta niitä voi käyttää vain kun Ohjaaja niin haluaa.

Ai mikä Ohjaaja? Left 4 Dead olisi pelinä kulutettu nopeasti puhki, jos zombit ilmestyisivät aina samalla tavoin samasta paikasta. Sen sijaan tapahtumia ohjaa niin kutsuttu AI Director -ohjelmanpätkä, joka arpoo vastuksia eteen tilanteen mukaan. Erityisesti kovemmilla vaikeustasoilla tekoäly saa pelaajan mielikuvituksessa jopa paholaismaisia piirteitä: kun kaikki on jo valmiiksi menossa kirjaimellisesti päin helvettiä, joka tuutista alkaa singota zombeja. Ohjaaja ei toki pysty ihmeisiin, sillä kentissä on vain rajattu määrä ovia ja ikkunoita. Silti yllätyksiä tulee jatkuvasti. Ikävimpiä ovat zombeista ärhäkimmät eli omissa oloissaan viihtyvät noidat, joiden ohi hiipiessä vaihdetaan puoleksi minuutiksi stealth-asenteelle.

Left 4 Dead onkin selkeästi pelinä sellainen, jota pelataan vain korkeammilla vaikeustasoilla. Normal-tasolla homma ei jaksa kauaa kiinnostaa, ja kentät voisi periaatteessa jauhaa yksinpelissä bottien kera läpi illan tai kahden aikana. Silloin pään ohi hurahtaa koko pelin pointti. Advancedilla kädet hikoilevat ja Expertillä lentävät jo kirosanat. Silloin punnitaan yhteistyö- ja koordinointikyvyt tavalla, joihin normaaliräiskinnät eivät kykene. Satunnaisuuden ja haasteen vuoksi onnistumiset – ja epäonnistumiset – muuttuvat minitarinoiksi, joita tekee mieli selittää tohkeissaan töissä tai koulussa. Liian useinkaan tätä ei jaksa, mutta eihän neljän kaverin poppoota joka päivä saa kasaan.

Vanhalla raudalla

Left 4 Dead on Valve Softwaren tuotantoa, eikä tuotantoyhtiö tule varmasti kenellekään yllätyksenä. Valve tekee vakiotemppunsa eli ottaa yhden hyvän peli-idean ja tekee sen ympärille hiotun ja turhasta roskasta karsitun pelin. Kulissien takana hurisee muunneltu, mutta ikääntyvä Source-moottori, joka ei kykene ihan kaikkiin uusimpiin temppuihin, mutta graafiset puutteensa peli kyllä paikkaa. Selkeät kentät, isot vihollislaumat, vaihteleva valaistus ja kevyt noise-filtteri luovat hyvän tunnelman. Räiskintä ei toki tunnu yhtä ruumiilliselta ja järeältä kuin modernimpien teknologioiden pyörittämissä ammuskeluissa. Ei se huonoa ole, vain vanhakantaista. Palvelinhaku voisi taas toimia paremminkin, sillä huonolla tuurilla päätyy jenkkien verkkoviive-helvettiin, jossa laukaus kajahtaa vasta sekunnin kuluttua liipaisimen vedosta.

Joka tapauksessa tämä on vuoden ehdottomasti paras yhteistyömoninpeli, mutta sen tittelin mukana tulee laitteistovaatimus, jota ei lue paketin kyljessä: ”Varoitus, vaatii kaksi tai kolme hyvää Live-kaveria. Antisosiaaliset Live-punaniskat suksikoon suohon.” Siitä viestistä on helppo pitää.

9/10
Lisää luettavaa