He vievät hobitit Legolandiin!
Lucasin tähtisaaga yrittää paluuta, mutta monelle sen paikan sydämestä on jo vienyt Taru sormusten herrasta. Niinpä Lego-sarjan vierailulla Keski-Maahan on kaksi eri yleisöä: Lego-pelejä kuluttavat nuoremmat pelaajat sekä lortti-nostalgian riivaamat pari- ja kolmekymppiset, jotka jonottivat elokuvatikettejä kolmen vuoden joulupakkasissa. En tiedä junnuista, mutta jälkimmäiselle porukalle Lego Lord of the Rings on Pitkänpohjan piippukessun veroista luksusta.
Pintapuolisesti Lego-pelit näyttävät aina samalta vain käsiteltävän aiheen vaihtuessa. Tai näin ainakin luulin. Kaiken aloittaneesta Lego Star Warsista on tultu todella kauas, ja tekijöiden kunnianhimo näkyy kasvaneen. Kolmen elokuvan kaikki tärkeät hetket koetaan kyllä juuri siihen kepeään totuttuun tapaan, mutta sitten Keski-Maa avautuu avoimeksi pelimaailmaksi, josta kaivetaan salaisuuksia järkyttävällä määrällä hahmoja. Heihin lukeutuvat ilmeisimpien sankarien lisäksi vihattu ja rakastettu Tom Bombadil (”Hei, bombadillo oon!”), hobittineito Roosa, lukuisat eri örkit ja jopa itse kultaseppä-Sauron.
Avoin pelimaailma kuulostaa älyttömältä väitteeltä, mutta totta se on. Kartat ovat toki täynnä ahtaita polkuja, joten minne tahansa ei sentään voi mennä. Hobittilasta voi kuitenkin kävellä Mordoriin, vaikka Boromir muuta väittäisikin, ja siitä läjähtää tilille tietysti ”One does not simply…” -saavutus. Pelistä näkyykin lämmin sävy, jolla aihetta käsitellään. Tyyli on Lego-tapaan lievän pilkkaava, mutta sävy on sama kuin kaveruksilla, jotka toistelevat sataan kertaan nähtyjen elokuvien vuorosanoja toisilleen. Musiikki ja kaikki repliikit on otettu suoraan elokuvista, mikä takaa elämää suuremman tunnelman hassuttelusta.
Puuhaa riittää naurettavan paljon jo siksi, että varsinaisella läpipeluulla ei ikinä saa auki läheskään kaikkia hahmoja, joiden kykyjä ja uudesta varustevalikosta valittavia aseita hyödynnetään yhä uusien salaisuuksien löytämiseen. Samalla on nimittäin kaivettava kartalta mithril-legoja, joista taotaan sepän kera uusia varusteita. Niiden avulla tututkin hahmot saavat uusia kykyjä, ja taas aukeaa uusia ovia. Tuntuu jo naurettavalta ajatella, että Lego-pelit olisivat kepeää hetken viihdettä.
Peli kurottaa kuitenkin liiankin korkealle. Ruudunpäivitys hyytyy kalmansuohon ainakin PS3:lla saman ruudun kaksinpeleissä, ja lataustaukojen aikana punaposkisinkin hobitti ehtii taantua ohjaintaan siveleväksi klonkuksi. Pahimmassa tapauksessa konsoli voi kaatuakin. Se ei käy laatuun tällaisessa pelissä, jossa toiminnan pitäisi soljua eteenpäin höyhenenkevyesti.
Tekniikan pykimisestä huolimatta on ilo kuitenkin todeta, että olen kokeillut Sormus-pelejä 1980-luvun varhaisista kokeiluista asti, ja tämä on niistä parhaimpia. Ainoastaan kirjoihin pitäytyvät tolkienistit saavat tästä allergisia oireita, mutta elokuvatrilogian faneille tämä on paketti, joka houkuttaa takaisin Keski-Maahan ja erityisesti yhdessä kaverin kanssa. Kaksinpelipainotus on passeli, sillä eihän Frodokaan lähtisi matkaan ilman Samia.