Tyttöjen välisestä ystävyydestä
Max Caulfieldin päivästä on muotoutumassa ikimuistoinen. Pienessä Arcadia Bayn rannikkokaupungissa valokuvaajaksi opiskeleva naisenalku havahtuu tornadon tähdittämästä painajaisunestaan luokkahuoneessa, jonka ikkunan takana on käynnissä toisenlainen painajainen. Linnut tippuvat elottomina taivaalta, valaat uivat rantaan kuolemaan ja lumi peittää maan keskellä kesää.
Kaiken tämän keskellä tapahtuu jotain vieläkin käsittämättömämpää. Laukaus kajahtaa ilmoille. Max säpsähtää ja piilottaa kasvonsa käsiinsä. Kellon viisarit lipuvat taaksepäin. Luoti palaa aseen piippuun. Kuinka tämä epävarma tyttönen kykenee yhtäkkiä hallitsemaan aikaa?
Siinäpä olikin oikeastaan kaikki, mitä tämä arvostelija haluaa Life is Strangen juonesta paljastaa. Viidessä episodissa julkaistu omaleimainen seikkailupeli nostaa tiheäksi nivotun juonivyyhdin ja hienostuneen kerronnan kaiken muun ylle, mikä tekee siitä erityisen alttiin kokemuksen vesittäville paljastuksille. Sanottakoon vain, että aikamatkailua, kaaosteoriaa ja aikajatkumon sorkkimista sisältävä käsikirjoitus pitää uskomattoman hyvin otteessaan alusta loppuun.
Polveileva kerronta, kiintoisat ihmiskohtalot ja upeasti eläväisiksi taiotut hahmot kietoutuvat scifillä maustettuun kasvutarinaan, jonka eeppiset mittasuhteet ovat lopulta vain komea taustapeite näyttämön valtaavalle inhimilliselle kertomukselle. Life is Strangen kantava voima on Maxin ja tämän lapsuudenystävän Chloen koeteltu ystävyys. Maxin itsetutkiskelevan epävarma persoonallisuus löytää täydellisen kimmokkeen äkkipikaisen Chloen spontaaniudesta, ja kaksikko ajautuu yhdessä alati syvemmälle salaperäisen tarinan vietäväksi.
Varsinaista peliä pelissä on tuskin nimeksi, mikä tekee Life is Strangen arvostelusta mutkikkaan operaation. Yksinomaan pelimekaanisiin ominaisuuksiin keskittymällä teokselle tulisi tehtyä julma karhunpalvelus, sillä Life is Strange tähtää pään ja peukaloiden sijasta täsmälaakilla sydämeen.
Pelaaminen on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista pulmanratkontaa. Valtaosa ajasta kuluu ympäristöjä tutkiessa, ihmisten kanssa keskustellessa ja esineitä poimiessa. Tunnelma on suurimmaksi osaksi eteerisen raukea, paikoin suorastaan meditatiivinen, ja ajan kelaamisen mahdollistavan mekaniikan myötä kuolemakaan ei voi korjata kiperissä tilanteissa.
Life is Strange kaipaakin pelaajalta astetta poikkeuksellisempaa kärsivällisyyttä. Hahmojen väliset sananvaihdot ovat pitkiä, Maxin edesottamuksia kehystetään viipyilevin kamera-ajoin, ja koko pelikokemus on kyllästetty seesteisellä, kiireettömällä tunnelmalla. Vaikka Life is Strangen maailma tuntuu murenevan sankarittarensa ympäriltä, kerrontaa ei missään vaiheessa yritetä keinotekoisesti hoputtaa.
Monien nykyseikkailujen tyyliin pelaaja joutuu usein tekemään tarinaan vaikuttavia valintoja, mutta Life is Strangen tapauksessa syyt ja seuraukset ovat usein poikkeuksellisen dramaattisia ja kauaskantoisia. Matkan varrella kohdataan niin riipaisevia huippuja ja suvantoja, että pelaaminen alkaa jossain vaiheessa vaatia henkisiä voimavaroja toden teolla. Vaikka viides episodi ajaa mutkia suoraksi osittain turhankin lööperisti, tarinan jännite koettelee hermoparkoja lopputeksteihin asti.
On vilpittömästi surullista, kuinka moni pelaaja tulee todennäköisesti hylkäämään Life is Strangen yksinkertaisesti siitä syystä, että luvassa on ensisijaisesti interaktiivinen kertomus vailla kovin mittavaa tekemisen meininkiä. Sydämen nyörejä nykivänä kokemuksena kyseessä on kuitenkin The Walking Deadin ykköskauden veroinen tunteiden vuoristorata. Tee itsellesi palvelus, äläkä sivuuta tätä teosta.