Hei, kelaa vähän!
Suu käy, mutta väärään tahtiin. Ensimmäinen asia, joka jää mieleen Max Caulfieldin elämästä, on 1970-luvun kungfu-dubbausten veroinen huulisynkka. Life Is Strangen pitäisi olla uskottava hahmovetoinen draama, joten pelaajan ei ole helppo yrittää sulatella tätä äänen ja kuvan epäpyhää epäsuhtaa. Samaan aikaan ruudulla höpisee vielä imelä opettaja, jonka kuva on sanakirjassa hipsterin määritelmän kohdalla, mutta onneksi kauhea ensivaikutelma ei kerro koko totuutta.
Tarina- ja lätinävetoisten seikkailupelien lajityyppi alkaa olla jo sen verran vakiintunut, että Life Is Strangelle on helppo löytää verrokit. Walking Deadin kaltaisista Telltale-peleistä on otettu kaikille sopiva helppo pelattavuus, piirroselokuvamainen grafiikka ja puhepainotteisuus. Beyond Two Soulsin tavoin kyseessä on taas arkidraamaa ja scifiä sekoittava tarina salaperäisiä voimia omaavasta teinitytöstä.
Pelaajan ohjauksessa on Max, valokuvaajaksi halajava teinityttö, joka käyttää vapaa-aikansa animen (Full Metal Alchemist on ihq!) ja pelien (kek!) parissa. Opiskeluihin Blackwell-opistossa on vain kovin vaikea keskittyä, kun mielessä pyörivät kiusaajat, potentiaaliset kouluampujat ja laurapalmermaisen suosikkioppilaan katoaminen. Mikä ikävämpää, tyttö saa yliluonnollista vihiä siitä, että supertornado uhkaa kaavoittaa uudelleen koko Arcadia Bayn kaupungin alle viikon sisällä. Onneksi apuna ovat pössyttelevä punkkaribestis sekä supervoimat, joilla lähimenneisyyden tapahtumia voi kelata taaksepäin uusintaa varten.
Aikavirran ohjailu on pelimekaniikkana luonteva lisä peliin, jossa ei niinkään ratkota pulmia, vaan valitaan aina mieluisempi parista vaihtoehdosta. Pelaaja innostuu luomaan ”täydellistä” tapahtumaketjua, mutta pelintekijät säästävät ainakin ensimmäisen episodin seuraukset seuraavaan osaan, joten tulosta ei voi ennakoida. Kikkailla voi kuitenkin esimerkiksi tunkemalla kiellettyihin paikkoihin ja palaamalla sitten takaisin opitun tiedon kanssa, mutta ilman ongelmia. Kellon kelailu auttaa myös ylimääräisen bonustavaran hamstraamisessa.
Kilpailijoihin verrattuna Life Is Strange onkin erittäin lupaava tapaus. Huulisynkkaa lukuun ottamatta tekninen toteutus on varmaa, toisin kuin Telltalen peleissä, ja käsikirjoitus on paljon uskottavampi ja vetoavampi kuin David Cagen virityksissä. En usko, että jenkkiteinien puhe on aivan tällaista, mutta enpä voi vedota tässä laajaan kokemukseeni taidekoululaisen teinitytön arjesta. Folkilla ja rockilla menoa kyydittävään peliin onkin saatu ihmeellisen televisiosarjamainen tunnelma. Viittauksia riittää esimerkiksi Twin Peaksiin, mutta tyyliltään peli osuu Buffyn, Veronica Marsin ja Dawson’s Creekin muodostaman kolmion keskelle. Raikkautta tuo sekin, että Maxin huolenaiheita ovat esimerkiksi ikävään Febu-postaukseen joutuminen, joten hänen ongelmiaan ei voi ratkoa reaktiominipeleillä tai helpolla väkivallalla.
Life Is Strange uhkaa ehkä luonnonkatastrofilla, muttei ensimmäinen osa nojaa suinkaan cliffhangereihin. Pelistä jää lämpimän mukava tunne ja halu oppia tuntemaan Arcadia Bayn pikkukaupungin asukkaat paremmin. Odotan seuraavaa osaa kuumeisemmin kuin mitään parhaillaan pyörivää episodipeliä, joten kilpailevia draamapelejä tekevissä lafkoissa olisi syytä tehdä pikainen ryhtiliike.
8/10
Innostava ja virkistävä draamaseikkailu lupaa paljon, mutta ajankelailun aito merkitys jää vielä ilmaan.
Janne Pyykkönen