Rasismisimulaattori 2018
Uusi Life Is Strange on täällä, ja luvassa on arvostelu, joka on aloitettava varoituksen sanalla. Pelin keskeiset teemat ja mekaniikat ovat lujasti kytköksissä sen premissiin, eikä niistä yksinkertaisesti voi keskustella paljastamatta juonikuvioita ensiepisodin alkupuolelta. Jos tahdot lukijana säilyttää pelikokemuksesi puhtoisuuden, on suotavaa siirtää katse suoraan arvosanaan ja kääntää sitten sivua.
Ensitahdeiltaan Life Is Strange 2 muistuttaa edeltäjäänsä hieman liiankin erehdyttävästi. Päähenkilö on vaihtunut keijukaismaisesta teinityttö Maxista murrosiän uhmaa uhkuvaan pojankloppi Seaniin, jota vaivaavat yhtä lailla tyypilliset teini-iän ongelmat. Kaljarahat ja tekstari-ihastukset väistyvät pojan mielestä kuitenkin kertaheitolla, kun virkavalta ampuu tämän maahanmuuttajaisän kotipihalleen verrattain yksinkertaisen väärinkäsityksen johdosta.
Orvoksi jäänyt Sean pakenee tilannetta yhdeksänvuotiaan pikkuveljensä Danielin kanssa Washingtonin metsiin, ja ensimmäisestä Life Is Strangesta tuttu arkinen draama jää kauas taakse. Ihmissuhdekuvioiden sijaan Seanin aivokapasiteettia kuormittaa henkiinjäämistaistelu, jota muutama hilu taskussaan karanneet pojat joutuvat korvessa käymään. Tilannetta ei helpota vielä nuoren Danielin tarve isähahmolle, joka tuo hyvällä tavalla mieleen Telltalen The Walking Deadin ensimmäisen kauden. Moraalisesti oikea toimintatapa ei tässäkään pelissä välttämättä ole aina pojille paras, mutta tätä ei ole helppoa selittää lapselle.
Selviytymispaniikkia lietsotaan kevyillä pelillisillä uudistuksilla, jotka eivät kuitenkaan vie peliä liian kauas kävelysimulaattorigenrestään. Pelkästään tarve pitää Seanin rahavarantoja silmällä on omiaan aiheuttamaan pelaajalle sopivasti paineita. Kumpi lienee pikkuveljelle tärkeämpää – täysi maha vai lämmin makuupussi? Pienen Danielin parasta täytyy ajatella jatkuvasti myös maastossa edetessä. Omassa pelissäni poika putosi tukin päältä ja satutti itsensä, koska en ymmärtänyt kääntyä auttamaan.
Vaikka henkilödraamassa olisi itsessään jo tarpeeksi eläydyttävää, on Life Is Strange 2:lla myös suuremman mittaluokan viesti vietävänään. Kuten asetelmasta voi arvata, peli ei pelkää ryhtyä paikoin hyvinkin poliittiseksi. Ennakkoluulot maahanmuuttajia kohtaan seuraavat Seania perämetsiin asti, eikä elo arkisen rasismin ikeen alla ole helppoa.
Paikoin poliittinen kommentaari äityy kuitenkin harmittavan mustavalkoiseksi. Ensimmäisessä episodissa kohdataan rasistihahmo, joka messuaa meksikolaiselle Sean-paralle presidentti Trumpin muurista niin pilapiirrosmaisella raivolla, että pelaajaa hieman hävettää. Teinit tekstailevat myös toisilleen poliittisista mielipiteistään, ja vaikka moista ehdottomasti tapahtuu tosielämässäkin, tuntuu peli alleviivaavan nykyhallinnon vastaista agendaansa joka käänteessä hieman turhankin innokkaasti.
Henkilökohtaisesti toivon kovasti, että Life Is Strange 2 löytää maailmastaan tulevissa jaksoissaan harmaankin sävyjä. Asetelma on mielenkiintoinen ja teinipoika tunteikkaan pelin päähenkilönä sen verran harvinainen olento, että pelistä soisi muodostuvan yhtä vivahteikas ja sydänjuuria repivä kokemus kuin edeltäjästäänkin ilman, että se sortuu yksipuoliseen huuteluun. Lähtökohdat moiseen ovat olemassa.