Norjalaisen Playdeadin esikoisjulkaisu Limbo on kokemus, kissan korkuisella K:lla. Huipputyylikkäiden alkutekstien jälkeen peli siirtyy varjojen täyttämään metsään, jonka nurmikolla makaa pieni poika. Taustatarina? Peliohjeet? Ei kiitos, nyt haetaan tunnelmaa.
Pienen kokeilun jälkeen pelaaja saa pojan ensin räpyttelemään silmiään ja sitten nousemaan ylös. Alkaa matka jonnekin, mutta minne? Sitäkään peli ei kerro, mutta eteenpäin pitäisi jatkuvasti pyrkiä. Nopeasti käy ilmi, että metsän pikimustat varjot kätkevät sisäänsä jos jonkinlaisia ansoja ja vaaroja, kuten kenties pelihistorian kammottavimman hämähäkin.
Matka jatkuu metsästä viemäreihin ja hylätyn kaupungin raunioihin haastavan, fysiikkapohjaisen ongelmanratkonnan myötä. Vastauksia tai juonta ei tarjoilla missään vaiheessa eikä pelissä edes ole riviäkään dialogia. Tunnelma on silti valtava, pitkälti kiitos pelin minimalistisen mutta toimivan äänimaailman ja aivan tautisen upean, pelkistä mustista hahmoista koostuvan grafiikan. Limbo on hurmannut pelaajia ja toimittajia erilaisissa indie-tapahtumissa, enkä ihmettele sitä hetkeäkään, sillä peli tekee lähtemättömän vaikutuksen aivan alkuhetkistään lähtien, ja kokemus vain vahvistuu pelin edetessä.
On uskomatonta, miten paljon tarinaa peli lopulta kertookaan vain pienillä graafisilla yksityiskohdillaan. Kokemuksena Limbo onkin siis fantastinen ja suosittelen ehdottomasti, että kaikki pelaavat sen läpi ainakin kerran. Mutta tämän läpipeluun jälkeen tuleekin ongelma, sillä peli on vain muutaman tunnin mittainen.
Uudelleenpeluuarvokin on sangen vähäinen, sillä Limbo on täysin lineaarinen eikä sen puzzlejakaan voi ratkaista kuin yhdellä tavalla. 1 200 pisteen peliltä tämä on turhan vähän, mutta toisaalta … Limbo on niin upean huikea kokemus, jolle ei juuri verrokkeja löydy.