Little Nightmares II -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden maaliskuun 2021 numerossa 220. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Tavallista karumpi painajainen
Ilman mitään alustuksia tai selityksiä Little Nightmares II heittää pelaajansa keskelle pimeää metsää, jota peittävän sumun seassa näkyy uhkaavia ja pelottavia varjoja. Niin paljon kuin tekisikin mieli vain käpertyä rullalle ja sulkea tiukasti silmänsä, eteenpäin on mentävä, vaikka miten pelottaisi.
Näin alkaa jatko-osa parin vuoden takaiselle yllätyshitille. Little Nightmaresissa pieni tyttö tutki painajaismaista laivan hylkyä, jota asuttivat jos jonkinlaiset kauheat olennot. Jatko-osa nostaa panoksia kaikilla osa-alueilla, sillä se on paljon laajempi ja kunnianhimoisempi kuin edeltäjänsä.
Ensimmäisen pelin kohtalaisen pieni tapahtumapaikka on muuttunut paljon suuremmaksi ja monipuolisemmaksi maailmaksi, jossa pelaaja kulkee läpi useiden erilaisten alueiden. Kestoakin on selvästi enemmän, sillä siinä missä alkuperäisen pelin lopputekstit pyörivät jo parin tunnin jälkeen, Little Nightmares II kestää helposti reilut kuusi tuntia ja enemmänkin, jos haluaa kerätä kaikki maailmaan kätketyt salaiset esineet.
Peli on nimensä veroinen, sillä se todellakin tuntuu painajaisunelta sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma on unenomaisen vääristynyt versio todellisesta maailmasta. Logiikalla ja oikean maailman mittasuhteilla ei ole siellä tilaa, sillä vaikka pääosassa oleva Mono-poika onkin lapsi, hän tuntuu pelin maailmassa enemmänkin kissan kokoiselta. Täten hän on tietenkin myös enimmäkseen puolustuskyvytön, joten pelin henki ei missään tapauksessa ole taistelu painajaisia vastaan vaan niissä piileskely ja selviytyminen.
Alkuperäinen peli oli ihan kohtalaisen jännä ja viihdyttävä paketti, joten odotin samanlaista kevyttä jännitystä myös jatko-osalta. Olin väärässä, sillä peli onnistuu vääntämään jännityksen ja ahdistuksen paljon edeltäjäänsä korkeammalle. Kauhu on rytmitetty erinomaisesti, sillä peli osaa hienosti tehdä selväksi, että jotain karmeaa on tapahtumassa, mutta jännityksen uskalletaan antaa kasvaa. Musiikki voimistuu hiljalleen samalla, kun pelaaja seisoo pimeässä huoneessa tuijottaen silmät tapillaan sen varjoja.
Huomasin usein pidätteleväni hengitystä, koska tunnelma oli niin tiivis, että koko vartaloni oli virittäytynyt odottamaan ja pelkäämään piinaavan jännitteen laukaisevaa hetkeä. Kun se sitten tapahtui, tuloksena oli usein sellainen pomppaus sohvalla, että kissakin pelästyi.
Tarjolla ei ole niinkään verta ja suolenpätkiä, vaan enemmänkin juuri sellaista unenomaista ahdistusta, joka pureutuu petollisesti suoraan alitajuntaan kutkuttamaan liskoaivojen perimmäistä nurkkaa. En hetkeen unohda hylättyä sairaalaa, jota täyttävät groteskit, vanhanaikaisista proteeseista kasatut mannekiinit. Ne eivät tunnu tekevän mitään, mutta – liikahtiko yksi niistä tuolla varjoissa? Mistä tuo rapina oikein tulee? Lähdenkö juoksemaan karkuun vai kyyristelenkö pöydän alla ja toivon parasta?
Tunnelmaltaan ja tarinaltaan Little Nightmares II on todellinen kunnari. Tarina ansaitsee erityisen hatunnoston siitä, että se on täysin sanaton. Pelaajalle jää siis paljon tulkinnanvaraa, mikä vain korostaa kauhun ja ahdistuksen tunnetta entisestään. Miksi kaikki tämän alueen ihmiset tuntuvat kadonneen kuin taikaiskusta jättäen jälkeensä vain tyhjiä vaatteita istumaan penkeille tai roikkumaan hirttoköydestä? Sinun arvauksesi on yhtä oikea kuin minunkin ja todennäköisesti myös merkityksellisempi kuin jonkun muun totuutena julistama näkemys.
Pelattavuudesta puhuttaessa meneekin sitten vähän vaisummin. Valtaosan ajasta kaikki on hyvin. Peli on kohtalaisen hidastempoinen kolmannen persoonan toimintaseikkailu vahvalla fysiikkamoottorilla tuettuna. Pelaaja ratkoo kepeitä pulmia siirtelemällä esineitä, avaamalla reittejä ja keksimällä keinoja päästä lukituista ovista.
Mukana on alkuperäisestä pelistä tuttu Six-tyttö mutta nyt tekoälyn ohjastamana kaverina. Six jeesailee välillä pelaajaa yltämään tavallista korkeammalle ja osaa muutenkin itsenäisesti olla avuksi, jos pähkinässä vaikkapa pitää vääntää kahta vipua yhtä aikaa.
Ongelmat ovat oikeastaan saman kolikon kaksi puoliskoa, sillä pelin ohjausjärjestelmä on kankea ja kontekstipohjainen. Esimerkiksi Mono ei vauhdistakaan hyppää kovin pitkälle, mutta jos skriptattu tilanne vaatii pitkää hyppyä rotkon ylitse, Mono osaa ponnistaa maailmanennätyslukemiin. Näin on ainakin silloin, kun peli suostuu tajuamaan, että kyseessä on skriptattu pituushyppy. Muuten edessä on hyppy rotkoon ja paluu kohtauksen alkuun.
Paniikinomainen pakomatka perässä juoksevalta kauhulta menettää väistämättä tehoaan, kun samaa kohtausta yrittää toista, viidettä tai kymmenettä kertaa. Pelon sijaan turhautuminen alkaa nostaa päätään, eikä se ole hyvä juttu.
Kehitystiimi on myös lisännyt peliin taistelua ja napannut näin itselleen ehdokkuuden vuoden huonoimman idean palkintoon. Arvostelukappaleen mukana tullut saatekirje korosti, että taistelu on tarkoituksella vaikeaa ja kankeaa, koska sen pitäisi olla pelaajalle aina se viimeinen vaihtoehto. Kiva ajatus, mutta käytännössä taistelukohtauksetkin ovat skriptattuja, eikä niissä ole mitään valinnanvaraa, vaan on pakko taistella. Koska Mono on pieni ja heikko, esimerkiksi lyijyputken heiluttaminen on hidasta ja kankeaa puuhaa. Tuloksena on usein kuolemia, uudelleenyrityksiä ja turhautumista – ei ehkä taaskaan se reaktio, jota haettiin.
Ongelmat ovat harmillisia, sillä ne kiistatta vaikuttivat omaan pelikokemukseeni ja laskivat kokemuksen tehoa. Ilman niitä upea tunnelma, todellinen ahdistus ja huippuluokan tarinankerronta pelkällä ympäristöllä ja pelkillä animaatioilla olisivat vuoden parasta sisältöä. Jos kuitenkin toistaminen ja turhautuminen saavat melkein lopettamaan pelaamisen, se on pakko noteerata.
Toisaalta en lopettanut kesken, koska tiesin, että kun turhauttava kohtaus vihdoin menisi läpi, odotettavissa olisi taas lisää ensiluokkaista kauhua ja niin tiivistä tunnelmaa, että yksin asuminen alkaa tuntua huonolta idealta. Little Nightmares II on siis ehdottomasti pelaamisen arvoinen kauhupeli, vaikka toivonkin, että taistelun mukaan lisännyt pelisuunnittelija näkee itse muutaman tuntuvan painajaisen.