LocoRoco / Arvostelut / pelaaja.fi

LocoRoco

7.07.2006 // Kirjoittanut: LassiK
46

LocoRocossa erikoisinta on käyttöliittymä. Pelaaja ei suinkaan ohjaa itse locorocoja, vaan planeettaa, jolla otukset elävät. Silti peli on tasoloikka. Kuulostaako oudolta? PSP:n olkapäänapit L ja R kallistelevat pelimaailmaa, jotta pyöreä locoroco kierisi eteenpäin. Molempia nappeja yhtäaikaisesti painamalla maailma tärähtää, jolloin locorocot pomppaavat ylöspäin. Samaan tapaan kuin Super Monkey Ballissa parhaat pelitulokset saavuttaa vasta, kun ymmärtää tämän ratkaisevan eron pelihahmojen suoran ohjaamisen ja pelimaailman kontrolloinnin välillä. Kokonainen pelimaailma on erikoinen, mutta hauskalla tavalla erilainen käyttöliittymä. Juuri muuta yhteistä LocoRocolla ja Super Monkey Ballilla ei kuitenkaan ole. Siinä missä jälkimmäinen on hermoja raastavan vaikea, tarkkuutta vaativa peli, LocoRoco on rentouttava ja helppo kokemus. 2d-tasoloikka vierii eteenpäin pääosin ylhäältä alaspäin putoillen ja samalla perinteisesti vasemmalta oikealle edeten. Tällainen peli sopii täydellisesti kesään.

Tutkittavaa riittää

LocoRocon viiteen maailmaan mahtuu yhteensä 40 kenttää. Jättiläiseläimet ovat omia suosikkejani: locoroco linkoutuu valtavan valaan tai pingviinin kitaan, josta matka jatkuu nielua pitkin otuksien ruoansulatuksen läpi. Välillä asiaa pidemmälle ajatellessa pehmeästi heiluvat kudokset alkavat inhottaa, mutta idean outous valloittaa. Normaalisti inhoan 2d-tasohyppelyiden jääkenttiä – myös New Super Mario Brosissa – mutta LocoRocon jäätasoilla meininki on hauskaa. Kun pallot liukuvat hallitsemattomasti, vauhti pyörryttää. Välillä locorocoja täytyy lingota taivaalle keinuttamalla maailmaa ja käyttämällä kuoppaa skeittirampin tapaan. Synkissä moja-kentissä grafiikka muuttuu iloisista perusväreistä jonnekin Tim Burtonin Painajaisen ennen joulua tyyliin. Varsinkin locorocoja paiskovat pelottavat hirviökourat ovat ilmeikkäitä, vaikka ovatkin pelkkiä silhuetteja. Eri ympäristöt vaikuttavat ratkaisevasti pelimekaniikkaan. Jotkut tasot ovat pehmeitä, eivätkä locorocot kimpoile ja pompi kunnolla. Välillä pelaajan täytyy siirrellä laatikoita, pökkiä palloja tai rikkoa esteitä. Se tuo virkistävää vaihtelua. Loppua kohti peli uhkaa nimittäin jo toistaa itseään. Parhaimmillaan peli onkin pieninä annoksina, jotta pelaaja ei ehdi puutua hurjaan vauhtiin ja söpöön tyyliin. Yhteensä peliaikaa läpipeluuseen ei mene kuin kuusi–seitsemän tuntia, mutta tekemistä riittää senkin jälkeen. Voin hyvin kuvitella palaavani läpipeluun jälkeen kenttiin uudestaan. Haasteena kaikissa kentissä on pelata ne läpi niin, että löytää kaikki muimui-olennot ja kasvattaa locoroconsa kahdenkymmenen olennon jättipalloksi. Temppu ei ole helppo. Joskus jopa turhauttaa, kun salakäytävät tuntuvat olevan täysin sattumanvaraisesti kätkettyjä. Vastapainona on toki todellinen löytämisen riemu.

Fysiikasta iloa

Normaalisti olen naureskellut realistisista fysiikkamalleista intoileville sotaherroille. Räsynukkekuolemat eivät koskaan ole vastanneet mielikuvaani pelaamisen tulevaisuudesta. LocoRoco näyttää kuitenkin, kuinka uskottavalla fysiikalla voidaan synnyttää kokonaan uudenlaisia pelejä. Ihmisellä on selvästi vahva vaisto siitä, miten kappaleet käyttäytyvät niin tosimaailmassa kuin videopelissäkin. Kun katselen locorocojen pomppimista, ne liikkuvat juuri niin kuin voisin kuvitella oikeiden, hieman pehmeiden kumipallojen tekevät. Se tekee illuusiosta ehjän. Pelin monet ongelmatkin vaativat fysikaalisen liikkeen sisäistämistä ja hyväksikäyttöä. Juuri kätketyt locorocot ja muimuit ovat usein paikoissa, jonne pääsee vain linkoamalla otuksia ilmojen halki ja kimmauttelemalla niitä seinästä toiseen. Osa ongelmista vaatii puolestaan hyvinkin uudenlaisia lähestymistapoja. Reitin tukkivan nukkuvan otuksen saa siirtymään väkivallan sijaan laulamalla sille locorocoilla iloisen laulun. Juuri tällaiset tilanteet kuvastavat LocoRocoa parhaiten: tinkimättömän iloinen ja ylisöpö peli on hyvän mielen ylistystä, jota pelimaailman leikeissä nähdään aivan liian vähän.

Rakennusmestari

Locorocojen talon palasia putoilee pelaajalle palkinnoksi salapaikkojen löytämisestä ja kenttien otuksille laulamisesta. Paloja löytyy kuitenkin myös itse talosta – jos pelaaja vain saa locorocot pyörimään niiden luokse. Jonnekin talon uumeniin ilmestyy nimittäin joka pelikerralla yksi talon palanen. Talon oikeasta alakulmasta matkaan lähteville locorocoille täytyy rakentaa reitti palasen luokse, jotta sen saa kokoelmaansa. Tämäkin on itse asiassa omanlainen minipelinsä, joka muistuttaa The Incredible Machinen kaltaisia rakennuspulmia. Toki peli helpottuu merkittävästi mitä enemmän palasia pelimaailmoista keräilee.

Gish ehti ensin

LocoRoco ei ole ensimmäinen fysiikkaan pohjautuva tasoloikka, jossa pelaaja ohjaa outoa mönttiä. ChronicLogic-pelitalon Gishissä sankari on tervapallo, joka pomppii hyvin samaan tapaan kuin locorocot – tosin pelaaja ohjaa suoraan palloa eikä pelimaailmaa. Kuvasuunnittelussa jenkkipeli ei pärjää japanilaiselle söpöydelle, eikä ole mitään syytä olettaa, että LocoRocon isä Tsutomu Kouno olisi koskaan edes kuullut pikkufirman pc- ja Mac-pelistä. Miksi sitten mainita Gish konsolilehdessä? ChronicLogicin julkaisema Wik – The Fable of Souls on jo ladattavana Xbox 360:n Live Arcade -palvelusta. Tuleekohan myös Gish tarjolle? Lue lisää Gishistä netistä osoitteessa osoite

9/10

Kehittäjä: 
Japan Studio
Julkaisija: 
Sony Computer Entertainment
Peligenre: 
Toimintapulmapeli
Julkaisualustat: 
Sony PlayStation Portable
Pegi-ikärajat: 
K-3

Kommentit

Käyttäjän Jaakko kuva
Jaakko
Käyttäjän Crono kuva
Crono

Yksinkertainen voi olla kaunista!

Käyttäjän marika_pelaaja kuva
marika_pelaaja
Käyttäjän Santos kuva
Santos

Se pyörii sittenkin!

Käyttäjän Tencer kuva
Tencer

Hieman yksinkertaista.

Käyttäjän expa0 kuva
expa0
Käyttäjän finngamer kuva
finngamer

Huikea visuaalinen anti, paljon salaisuuksia.

Käyttäjän Wiii kuva
Wiii

Mahtavan värikäs. Nero ideana.

Käyttäjän Tuulisti kuva
Tuulisti

Toge! Mui mui! Arumba? Tui tui...

Käyttäjän Pelaaja_Ossi kuva
Pelaaja_Ossi

Innovatiivinen ja todella hauska kesäpeli.