LocoRoco

LocoRocossa erikoisinta on käyttöliittymä. Pelaaja ei suinkaan ohjaa itse locorocoja, vaan planeettaa, jolla otukset elävät. Silti peli on tasoloikka. Kuulostaako oudolta? PSP:n olkapäänapit L ja R kallistelevat pelimaailmaa, jotta pyöreä locoroco kierisi eteenpäin. Molempia nappeja yhtäaikaisesti painamalla maailma tärähtää, jolloin locorocot pomppaavat ylöspäin. Samaan tapaan kuin Super Monkey Ballissa parhaat pelitulokset saavuttaa vasta, kun ymmärtää tämän ratkaisevan eron pelihahmojen suoran ohjaamisen ja pelimaailman kontrolloinnin välillä. Kokonainen pelimaailma on erikoinen, mutta hauskalla tavalla erilainen käyttöliittymä. Juuri muuta yhteistä LocoRocolla ja Super Monkey Ballilla ei kuitenkaan ole. Siinä missä jälkimmäinen on hermoja raastavan vaikea, tarkkuutta vaativa peli, LocoRoco on rentouttava ja helppo kokemus. 2d-tasoloikka vierii eteenpäin pääosin ylhäältä alaspäin putoillen ja samalla perinteisesti vasemmalta oikealle edeten. Tällainen peli sopii täydellisesti kesään.

Tutkittavaa riittää

LocoRocon viiteen maailmaan mahtuu yhteensä 40 kenttää. Jättiläiseläimet ovat omia suosikkejani: locoroco linkoutuu valtavan valaan tai pingviinin kitaan, josta matka jatkuu nielua pitkin otuksien ruoansulatuksen läpi. Välillä asiaa pidemmälle ajatellessa pehmeästi heiluvat kudokset alkavat inhottaa, mutta idean outous valloittaa. Normaalisti inhoan 2d-tasohyppelyiden jääkenttiä – myös New Super Mario Brosissa – mutta LocoRocon jäätasoilla meininki on hauskaa. Kun pallot liukuvat hallitsemattomasti, vauhti pyörryttää. Välillä locorocoja täytyy lingota taivaalle keinuttamalla maailmaa ja käyttämällä kuoppaa skeittirampin tapaan. Synkissä moja-kentissä grafiikka muuttuu iloisista perusväreistä jonnekin Tim Burtonin Painajaisen ennen joulua tyyliin. Varsinkin locorocoja paiskovat pelottavat hirviökourat ovat ilmeikkäitä, vaikka ovatkin pelkkiä silhuetteja. Eri ympäristöt vaikuttavat ratkaisevasti pelimekaniikkaan. Jotkut tasot ovat pehmeitä, eivätkä locorocot kimpoile ja pompi kunnolla. Välillä pelaajan täytyy siirrellä laatikoita, pökkiä palloja tai rikkoa esteitä. Se tuo virkistävää vaihtelua. Loppua kohti peli uhkaa nimittäin jo toistaa itseään. Parhaimmillaan peli onkin pieninä annoksina, jotta pelaaja ei ehdi puutua hurjaan vauhtiin ja söpöön tyyliin. Yhteensä peliaikaa läpipeluuseen ei mene kuin kuusi–seitsemän tuntia, mutta tekemistä riittää senkin jälkeen. Voin hyvin kuvitella palaavani läpipeluun jälkeen kenttiin uudestaan. Haasteena kaikissa kentissä on pelata ne läpi niin, että löytää kaikki muimui-olennot ja kasvattaa locoroconsa kahdenkymmenen olennon jättipalloksi. Temppu ei ole helppo. Joskus jopa turhauttaa, kun salakäytävät tuntuvat olevan täysin sattumanvaraisesti kätkettyjä. Vastapainona on toki todellinen löytämisen riemu.

Fysiikasta iloa

Normaalisti olen naureskellut realistisista fysiikkamalleista intoileville sotaherroille. Räsynukkekuolemat eivät koskaan ole vastanneet mielikuvaani pelaamisen tulevaisuudesta. LocoRoco näyttää kuitenkin, kuinka uskottavalla fysiikalla voidaan synnyttää kokonaan uudenlaisia pelejä. Ihmisellä on selvästi vahva vaisto siitä, miten kappaleet käyttäytyvät niin tosimaailmassa kuin videopelissäkin. Kun katselen locorocojen pomppimista, ne liikkuvat juuri niin kuin voisin kuvitella oikeiden, hieman pehmeiden kumipallojen tekevät. Se tekee illuusiosta ehjän. Pelin monet ongelmatkin vaativat fysikaalisen liikkeen sisäistämistä ja hyväksikäyttöä. Juuri kätketyt locorocot ja muimuit ovat usein paikoissa, jonne pääsee vain linkoamalla otuksia ilmojen halki ja kimmauttelemalla niitä seinästä toiseen. Osa ongelmista vaatii puolestaan hyvinkin uudenlaisia lähestymistapoja. Reitin tukkivan nukkuvan otuksen saa siirtymään väkivallan sijaan laulamalla sille locorocoilla iloisen laulun. Juuri tällaiset tilanteet kuvastavat LocoRocoa parhaiten: tinkimättömän iloinen ja ylisöpö peli on hyvän mielen ylistystä, jota pelimaailman leikeissä nähdään aivan liian vähän.