Jos minulta kysytään, Sonyn Japanin studio saisi kehittää vaikka kaikki PSP:n pelit. SCE Japanissa on nimittäin hoksattu se, miten PSP:llä tehdään hyvännäköisiä, pelattavuudeltaan hyviä ja käsikonsolin ehdoilla rakennettuja pelejä. Todisteeksi kelpaavat LocoRoco ja Patapon, joiden kummankin alussa ruutuun pamahtaa teksti Sony Japan Studio.
LocoRoco 2 ei ole kuitenkaan ihan itsestään selvä hitti. Iloisista, keltaisista ja laulavista limapalloista kertova ”tasopyörintä” ihastutti toki aiemmin, mutta epäilyksiä oli ilmassa sen suhteen, riittäisivätkö moiset ainekset toiseen peliin. Vastaus on näemmä ”kyllä”. LocoRoco 2 ei ota suuria harppauksia, mutta tätä laulua ei suinkaan ole vielä laulettu loppuun.
Koska tosipelaajat ovat tunnetusti epäluuloista sakkia, kaikki eivät välttämättä vielä tiedä, miksi locorocot ovat niin hienoja olioita. Ne ovat yhteen sulautuvia joustavia ja hyllyviä palloja, jotka joukossa muuttuvat vastustamattomalla voimalla eteen jyrääväksi kuulaksi. Kun käytössä ei ole raajoja, ei niitä oikein voi hallitakaan. Pelaaja kallistelee pelimaailmaa vasemmalle ja oikealle PSP:n olkanappien avulla. Samanaikainen painallus lennättää möykyn hypyllä ilmaan. Erittäin tärkeää on se, että locorocot laulavat jatkuvasti. Kuorohoilauksella vaikutetaan välillä pelimaailmaan, mutta tärkeämpi teho rallatuksella on pelaajan korvien välissä.
On myönnettävä, että LocoRoco 2 on helppo ja lyhyt peli. Kumpaakaan on vain vaikea laskea viaksi, sillä peli rullaa jatkuvasti eteenpäin omalla painollaan. Tylsiä hetkiä ei ole, sillä kenttien vaihtelu tasapainottaa locojen yksipuolista liikkumista. Toiset seinät antavat enemmän ponnistusvoimaa ja toiset joustavat pehmeästi. Uutuutena loco osaa sukeltaa veden alle kuin keltatautinen ja pöhöttönyt Jacques Cousteau. Pomotaistelujakin on, mutta yksinkertaisuudessaan ne ovat ohi hetkessä.
Vaikka peli on pelattu läpi melko nopeasti, LocoRoco 2:lla on uudelleenpeluuarvoa. Peruspyörähtelyllä keskivertokentästä tarttuu mukaan vain puolet piste- ja esinepistesaaliista, ja kerätyllä tavaralla voi jopa tehdä jotain. Puu- ja kivisaaliilla kehitetään MuiMui-kääpiöiden taloa, joka on sympaattisuudessaan muumitalomainen. Aikaa voi tappaa myös kerättäviä loco-tarroja liimaamalla, mihin on oma minipelinsä. Jos LocoRoco-hulluus pääsee pitkälle, pelata voi jopa yksinkertaista whack-a-mole-kloonia ja täysin satunnaisesti toimivaa LocoRoco-ravirataa. Yksinkertaisetkin ajanvietteet menevät mukavasti siksi, että iloista laulua ja hymyileviä hahmoja on niin terapeuttista seurailla.
Iso osa jatko-osan kestävää viehätystä on pelin söpöyden tyylikkyys. Tämä ei ole aivotonta väreillä leikkimistä. Kauniit kentät on rakennettu pelattavuus mielessä pitäen. Tarkkaan katsottuna LocoRocon supersööttiyskin on aika kieroa, sillä ruokaa keräävät loco-oliot raivaavat tieltään armottomasti kaiken. Pelin huikeimmassa kentässä limapallo pompahtaa murkinoimaan jättipingviinin suolistoon. Siellä (söpöjä) sisäelimiä vasten ponnahtelu saa elukan juoksemaan kauhuissaan tai kaatumaan nokalleen, jolloin koko kenttä pyörähtää 90 asteen kulmassa. Yhtä hyvin esille voisi kuitenkin nostaa kentän, jossa locoroco rekrytoidaan hetkeksi valtavan Corona-pelin kuulaksi. Jo alkupäässä maisemia murskataan rullaamalla kivisen afrotukan sisällä. Kenttien vaihtelevuus on LocoRoco 2:n tärkein vahvuus, ja niinpä pelaaja kuittaa pienet uudistukset ja parannukset locojen liikkumisessa melkein huomaamattaan.
Ilkeä ihminen sanoisi, että LocoRoco 2 on liian paljon samaa kuin emopelinsä. Se on ihan sama kuin valittaisi, että elämässä on liikaa ystäviä ja auringonpaistetta.
Riemukuulan pimeä puoli
Ensimmäisen LocoRocon ilmestyttyä netissä käynnistyi kohu, jossa väitettiin, että rastapäiset ja mustanpuhuvat Moja-viholliset ovat rasistisia. On kieltämättä helppo nähdä yhteneväisyydet Mojien ja esimerkiksi vanhan kunnon Fazerin Lakupekka-hahmon kanssa, mutta tekijöitä se ei ole heilauttanut. Mojat ovat edelleen täysin samanlaisia kakkososassa.
LocoRoco 2:sta löytyi testin aikana kuitenkin aivan oikeasti kuvottava puoli. Merisairaudelle altis peliarvostelija sai nimittäin pahoinvointia bussissa pelatuista LocoRoco 2 -sessioista. Keinuvan auton ja keinuvien kenttien yhdistelmä toi oksutunnelmat neljässä tapauksessa neljästä, ja viidettä ei suostuttu yrittämään edes tieteen nimissä.