Sieluja vasaroimassa
Riemuitkaa, te vaikeuden valitsijat ja raskauden rakastajat, sillä Puolan mailta kantautuu ilosanoma. Ensimmäisen virallisen kloonipelin myötä Souls ei ole vain From Softwaren pelisarja, vaan lajityyppi.
Lords of the Fallenista lienee erityisesti iloa myös niille, joiden mielestä netin feministien kavala salaliitto on tehnyt peleistä liian neitimäisiä. Päähenkilö Harkyn on kalju, parrakas lihasmöykky, jolla on tavallisesti kolme erilaista vastausta pelin monivalintakeskusteluissa: ”Paljonko maksat?”, ”Haista itte!” ja ”Kiviäkin kiinnostaa”. Jumalien ja demonien riivaaman fantasiamaailman yleinen tyyli on kuin Warhammerista, joten antisankarilla ja vihollisilla on niskassa parisataa kiloa terästä. Kun taistelu alkaa, korvat täyttyvät kilkkeestä ja jytinästä kuin metallipajalla. Tarinasta on vaikea sanoa mitään, koska sen yksityiskohdat ehtivät unohtua ennätysvauhdilla.
Kun puhutaan Souls-peleistä, pelaajilla on tiettyjä oletuksia. Se on toimintapelaamista, jossa kuolemasta täytyy rangaista sekä rohkeudesta palkita ja pelaajan on käytettävä väistökuperkeikkoja ja kilpiä selviytymiseen. Nämä tunnusmerkit täyttyvät kyllä. Kaukaista luostaria ja sen ulottuvuuksien välisiä koloja riivaavia örkkejä kurmotetaan tosin astetta Soulsia hitaammin, mikä sopii pelin ”iso äijä, iso nuija” -tyyliin ja miellyttänee tuoreen lajityypin tulokkaita. Esikuvaa parempi on tapa käsitellä hengenlähtöä. Mitä pidempään pelaaja on kuittaamatta vihollisista saatua kokemuspistesaalista, sitä enemmän palkkiota kertyy tilille. Aseetkin ovat tyylikkäitä, ja niissä on conanmaista tappamisen meininkiä.
From Softwaren ei kuitenkaan kannata vielä jättää konkurssihakemusta, sillä Lords of the Fallen on tyypillistä eurooppalaista fantasiapelaamista. Se on kohtelias tapa sanoa, että täällä on pienillä tiimeillä tapana tehdä lupauksia, joiden lunastamiseen eivät riitä raha eikä työvoima. Niinpä osin hyvinkin nätti peli nykii ja paukkuu PS4:llä niin, että pahimmissa kohdissa täytyy napsia pahoinvointilääkkeitä meritautiin. Värivääristymätehostetta käytetään niin ärtsysti, että päähän tekisi mieli vetää punavihreät 3D-pahvilasit.
Kaikki suunnitteluratkaisutkaan eivät ole aivan tasapainossa. Pelaajalla on periaatteessa kolme eri tapaa taistella, mutta lihasvoimaan ja elämää suurempiin astaloihin panostava bodauslinjasto jyrää viholliset niin tehokkaasti, että puukkohippa ja taikatemppuilu jäävät kuriositeeteiksi. Pomovihollisten elämämittarien pituus vetää joskus todella hiljaiseksi, ja tuntuu, että niitä saa rangaista vartin verran putkeen.
Souls-fanina Lords of the Fallenista on kuitenkin yllättävän helppo pitää, vaikka se onkin selkeästi b-luokan versio rakastetusta sarjasta. Kun metalli iskee metallia vasten ja tuunattu Harkyn jyrää raskaasti aseistetut demonit kuin puolalainen maansiirtokone, tuntuu kuin olisi siirtynyt äijäfantsun menneeseen aikaan.
Kuka mahtaa uskaltaa tarttua sieluihin seuraavaksi?