Final Fantasy -sarjan luoja Hironobu Sakaguchi iskee jälleen. Turhan lapsellisen Blue Dragonin jälkeen Sakaguchin Mistwalker-studio tarjoaa aikuisille suunnatun Lost Odysseyn. Microsoft odottaa selvästi peliltä paljon, sillä se on käännetty englannin lisäksi jokaiselle Euroopan valtakielelle. Miten olisi saksaa vääntävä sankari ja neljä levyä kattava seikkailu? Ja, es ist super.

Muistojen äärellä

Lost Odyssey alkaa lupaavasti. Nobuo Uematsun omaperäisen teemakappaleen ja hienon intron saattelemana tutustumme Kaim Argonariin. Hän on kuolematon soturi, joka on elänyt yli tuhat vuotta. Hiljainen ja varautunut Kaim on elämässään kokemiensa pettymysten ja menetysten katkeroittama sotilas. Synkistely saattaisi tuntua hieman naurettavalta, ellei miehelle olisi vuosituhantista elämänkokemusta. Mieleen tulvii ajatuksia siitä, mitä kaikkea hän onkaan mahtanut kokea.

Vuosien kokemukset tulevat Kaimin mieleen samalla tavalla kuin kenelle tahansa meistä – jokin tapahtuma muistuttaa hetkestä, jolloin kaikki oli toisin. Jokainen muisto on kuuluisan novellikirjailijan Kiyoshi Shigematsun lyhyt napakka kertomus. Kertomukset syventävät elämänkohtaloita, mutta ne vaativat myös paneutumista. Lukutauot saattavat pitkästyttää joitain pelaajia, mutta tarinat ovat mukaansatempaavia ja palkitsevia. Mikään visuaalinen tykitys ei voi voittaa ihmisen mielikuvitusta.

Seurueeseen kuuluva naistenmies Jansen on porukan hauskuuttaja, joka pelastaa liian eeppisiksi äityvät kohtaukset poikamaisella huumorillaan. Hahmojen luonne kehittyy Odysseyssa uskottavammin kuin japanilaisissa roolipeleissä yleensä. Jansenista kehkeytyy lopulta ryhmästään vastuuta kantava mies, ja Kaim avaa sanaisen arkkunsa. Hahmosuunnittelusta vastaava manga-artisti Takehiko Inoue on tehnyt miehen työn.

Yhdet hautajaiset

Hahmonkehityksen lisäksi peliä on kiiteltävä siitä, että suurin osa ääninäyttelijöistä pystyy tulkitsemaan vavahduttavia tunteita täynnä olevan tarinan uskottavasti. Paikoin mennään kuitenkin pahasti mittarin väärälle puolelle. Esimerkiksi tuntemattomaksi jääneen, pikaisesti esitellyn hahmon hautajaisten viettäminen tuntuu tyhmältä. Absurdissa seremoniassa tiimi nyyhkii ja pelaaja tuntee itsensä vaivaantuneeksi.

Muutoin tarina ei vastaa sille asetettuja odotuksia. Juoni pääsee vauhtiin vasta viidentoista tunnin pelaamisen jälkeen. Siihen mennessä kiehtovista lähtöasetelmista on palattu perinteiseen kaavaan, jossa pahis on ystävänsä pettänyt ilkeä velho, joka tavoittelee tietenkin maailmanherruutta. Final Fantasyn yli kaksikymmentä vuotta sitten luoneelta Sakaguchilta ei toisaalta voi paljon muuta odottaakaan. Hän on kangistunut kaavoihinsa, joten Odysseykin kierrättää genren kliseitä. Kukapa tietää, mitä olisi syntynyt, jos Shigematsu olisi kynäillyt myös pääjuonen eikä vain novelleja.

Odysseyn juoni ei yllätä millään tavalla, mutta se on keskivertoa parempi, eikä päähenkilöllä onneksi ole klassista piikkitukkaa. Uematsun nostalgisten sävellysten laatu on tasaisen hyvä, mutta niitä on harmillisen vähän.

Vahakabinetti

Japanilaisten pelintekijöiden teknistä osaamista on moitittu paljon. Lost Odyssey ei hiljennä arvostelijoita, sillä se ei ole millään tasolla uuden sukupolven peli. Mielikuvitusmaailma on ihastuttava, mutta maat ja mannut ovat karuja ja tylsiä paria kirkasta poikkeusta lukuun ottamatta.

Pelin suurin tekninen ongelma ovat hahmomallit, joiden vahamaisia kasvoja zoomataan tämän tästä. Tunteikas tarina ei pääse oikeuksiinsa hahmojen keinotekoisilta näyttävien irvistysten ja eleettömien silmien vuoksi. Hahmojen ilmeet on toteutettu useissa peleissä uskottavasti, joten ongelma johtuu vain teknisen osaamiseen puutteesta.

Muita teknisiä ongelmia ovat jatkuvasti toistuvat pitkät lataustauot sekä ruudunpäivitys, joka takkuaa usein, vaikka ruudulla ei edes tapahtuisi mitään järin ihmeellistä.

Ollako vai eikö olla

Satunnaistaistelut vaikuttavat aluksi hyvin perinteikkäiltä, mutta muutamat uudistukset tekevät niistä tavanomaista mielenkiintoisempia. Kaimin possessa on kuolemattomia ja kuolevaisia. Kuolemattomat voivat kyllä kuukahtaa taistelun tuoksinassa, mutta ne nousevat ylös muutaman vuoron kuluttua.

Kuolevaiset toimivat samalla tavalla kuin muiden roolipelien hahmot. Ne keräävät kokemuspisteitä sekä taitoja ja kohottavat tasoaan. Voimakkaat kuolemattomat tarvitsevat kuolevaisia, jotta ne olisivat parhaimmillaan, sillä kuolemattomien taidot on linkitetty kuolevaisiin. Jos kuolevaista ei ole, taitoa ei voi käyttää. Kuolemattomat voivat myös oppia taitoja käyttämällä erilaisia esineitä.

Taru sormusten herrasta

Pelin sormusjärjestelmä tuo peliin lisää valinnanvaraa. Sormuksia pitävä taistelija saa taitoja, jotka voivat esimerkiksi antaa vastustuskyvyn myrkylle tai tehdä iskuista kovempia. Rinkuloita voi myös rakennella itse, kunhan vain löytää sopivat rakennusmateriaalit.

Kun sormus on laitettu sormeen, sen voima on aktivoitava erikseen. Se tehdään pelaamalla yksinkertaista minipeliä, jossa normaalin hyökkäyksen tekevä pelaaja yrittää pysäyttää nopeasti kutistuvan rinkulan mahdollisimman lähelle kohdetta. Minipeli on kuin japanilainen versio petankista. Mitä lähemmäs osuu, sitä enemmän vahinkoa syntyy. Tiukassa taistelussa pienikin ero voi kääntää taistelun kulun, mutta alun jälkeen sormusten merkitys vähenee, kun velhot oppivat mahtavia loitsuja.

Kaikkein hyödyllisin uudistus on hahmojen sijoittaminen. Sankarin ja vihollisten joukoilla on etu- ja takalinja. Takalinja on käytännössä vahingoittumaton, jos etulinja vain pitää. Taistelussa on ensiarvoisen tärkeää harventaa etulinjan miehistöä, jotta takana olevien suoja häviäisi. Suoja näytetään mittarina, joka vähenee jokaisen eteen kohdistuneen iskun jälkeen. Velhot on hyvä pitää takana, sillä muuten ne kaatuvat heti kättelyssä.

Pomotaistelut ovat turhan vaikeita, ja taisteluiden tuskallinen hitaus vain pahentaa ärtymystä. Pelkkä hyökkäyksen intro kestää kymmeniä sekunteja, mikä ei ole pikkujuttu, kun sen näkee neljänkymmenen tunnin aikana satoja kertoja. Onneksi viholliset ovat sentään mielikuvituksellisia.
Lost Odyssey on sitä hartaasti odottaneelle pettymys. Hyvistä puolistaan huolimatta se on auttamattoman kliseinen ja teknisesti vanhanaikainen. Parasta pelissä ovat yllättäen novellit. Pelaajien kannattaa ennemmin pelata niitä klassikoita, joihin Odyssey niin vahvasti nojautuu.

Lost Odyssey on kuitenkin pätevän taistelun ja onnistuneiden hahmojen ansiosta parempi vaihtoehto japsiropea kaipaaville kuin Blue Dragon.

 

Vaihtoehtomaailma

Suosittelen arvostelussa japanilaisten roolipeliklassikoiden pelaamista, mutta mistä vasta-alkajan kannattaa aloittaa? Ilmiselvimmät vastaukset ovat Final Fantasy, Dragon Quest ja Zelda. Näiden sarjojen pelejä on myyty yhteensä yli 155 miljoonaa kappaletta. Viimeisen fantasian varmat nakit ovat klassinen seitsemäs ja tuoreempi kahdestoista osa. Lohikäärmeseikkailijat ohjaan kahdeksannen osan pariin, ja prinsessa Zeldan ystävien kannattaa valita A Link to The Past, Ocarina of Time tai The Wind Waker.

Vähemmän suosituista peleistä maininnan arvoisia ovat PlayStationin reipas Grandia, Sega Saturnin useita erilaisia loppuja sisältävä Dark Savior ja Dreamcastin pirteä Skies of Arcadia. Megadrivelle kannattaa napata Naughty Dogin varhainen tuotos Rings of Power, haltijan aarreseikkailusta kertova Landstalker ja Story of Thor, jonka uudempi osa julkaistiin Saturnille.

Ei sovi myöskään unohtaa kaikkien aikojen suosituinta roolipelisarjaa Pokémonia, jonka pelejä on myyty yli 155 miljoonaa kappaletta. Tuttu luku.

6/10
Lisää luettavaa