Lost Planet 2

Lost Planet 2 on peli, jota moni on varmasti odottanut kuin kuuta nousevaa. Capcomin alkuperäinen peli oli aikanaan hillittömän tyylikkään näköinen ja hauska robottiräime, jossa lumi pöllysi ja metalli lensi, kun pelaaja selvitteli kadonneen isänsä ja avaruuspiraattien sekavia juonenkäänteitä.

Meidän maailmassamme sarjan edellisestä osasta on kulunut pari vuotta, pelimaailmassa reilu vuosikymmen. Kuten ykkösosaa pelanneet muistanevat, alkuperäisen pelin lopussa planeettaa peittänyt jäävaippa suli. Tämä prosessi on nyt saatettu loppuun, sillä Lost Planet 2:n maailma on hiekkadyyniä ja sademetsää. Kumpujen ja fiikusten keskellä epätoivoiset bandiitit taistelevat lämpöenergian rippeistä, joilla koko planeetan teollisuus ja elämä pyörivät.

Samaan aikaan planeetan sisuksissa tapahtuu outoja, sillä jättimäiset G-luokan akridit, eli kotoisammin aivan halvatun suuret jättiötökät, heräävät horroksestaan ja hyökkäilevät ihmisten kimppuun. Mitä hittoa täällä taas tapahtuu? Paras ehkä hypätä jättirobotin puikkoihin ja ottaa selvää!

Vain moninpelaajille

Siinä missä Lost Planet oli yksinäinen sissiseikkailu lumen ja pimeyden keskellä, Lost Planet 2 on kokemus, joka jaetaan kolmen kaverin kanssa. Nämä kaverit voivat olla joko ihmispelaajia tai tekoälyn aivottomia kuhnureita, mutta jos arvostat tippaakaan mielenterveyttäsi, valitset ensimmäisen vaihtoehdon. Esitän nimittäin nyt raflaavan väitteen: Lost Planet 2 ei ole täysin pelattavissa yksinäisenä ihmispelaajana.

Yhteispeli ei ole Lost Planet 2:ssa vain vaihtoehto, vaan oleellinen osa peliä. Pelasitpa sitten yksinäsi pimeässä huoneessa tai kolmen kaverisi kanssa, jokainen Lost Planet 2:n peli luodaan kuin moninpelisessio konsanaan. Säädetään vaikeustasot, valitaan haluttu kenttä ja sitten joko kutsutaan peliin ihmisiä tai nakitetaan avuksi tekoälyn kaiffareita. Yksinkin voi yrittää, mutta se on häviäjän vaihtoehto: vihollismäärät eivät skaalaudu alaspäin, ja peli turhauttaa entistä enemmän.

Ei kannata kuitenkaan kuvitella, että Lost Planet 2 olisi mikään ryhmänjohtopeli. Tiimikaverit ovat mukana, mutta heitä ei voi komentaa tai määrätä mitenkään. Tämä on myös yksi pelin suurimmista raivon aiheista. Jaa, miksi?

Vaikka suuri osa pelistä on puhdasta räiskintää pelaajan räimiessä kumoon niin palkkasotureita kuin akrid-ötököitäkin, välillä mukana on moninpelistä tuttuja haasteita, joissa pitää vaikkapa valloittaa neljä kiintopistettä ja sitten pitää niitä hallussaan pari minuuttia syistä, jotka on tempaistu suoraan kirjoittajan… hihasta.

Nämä kohdat on soolottava, sillä tiimikavereita ei voi komentaa valtaamaan kiintopisteitä tai edes vartioimaan niitä, vaan kaverit juoksevat konga-linjana pelaajan perässä ja viettävät suurimman osan ajastaan kuolleena. Näin yhteispelaamisen vahvuus – tiukka tiimityö – kääntyykin yllättäen peliä vastaan.

Yhteispelistä otetaan hyöty irti myös uusien, neljän pelaajan istuttavien taistelurobottien myötä. Yksi pelaaja ajaa, muut istuvat tykkitorneissa ampumassa. Jälleen: koetapa saada tekoälyn kaveri hyppäämään torniin. Ei yksinkertaisesti onnistu.

Ja nyt pääsemme takaisin siihen alkuperäiseen väitteeseeni: Lost Planet 2 ei ole täysin pelikelpoinen ilman pelikavereita. Pelin loppupuolella on tehtävä, jossa pitää ensin valloittaa hartaasti tetsaillen vihollisen jättimäinen tykkijuna. Kun juna on vallattu autuaasti kiroillen, pitää ottaa junan katolla keikkuva rautatietykki käyttöön ja tuhota sillä junaa piirittävä jättimato.

Ongelma on siinä, että kohtaus on selkeästi suunniteltu neljälle ihmiselle. Ammusten lataus, tykin kääntely ja sinne vähän väliä mystisesti syttyvien tulipalojen sammuttelu vaativat yhtäaikaista nappuloiden rämpyttelyä eri puolilla junaa olevissa kiintopisteissä, eikä tekoäly tee mitään näistä hommista.

Olen harvoin kironnut niin pitkään ja hartaasti kuin tehtävää uudelleen ja uudelleen yrittäessäni. Ja aina kun kuolet, koko roska ottaa 15 minuuttia takapakkia junavalloituksen alkuun. Kiitos tästäkin, Japani.

Tapetaan kaikki

Vaikka yhteistyöpainotteinen moninpeli saattaakin olla Lost Planet 2:n raflaavin pelitila, se ei suinkaan ole se ainoa. Halutessaan voi hypätä myös keskelle kilpailuhenkisempää moninpeliä, jossa homma menee pääasiassa niin, kuten sen odottaisikin menevän.

Pelitilat ovat kattavat ja tarjoavat mahdollisuuden erilaisten deathmatchien lisäksi muun muassa lipunryöstöön ja hauskaan pelitilaan, jossa pieni mutta vahvasti aseistettu porukka ottaa yhteen lukuisamman rupusakin kanssa. Vähän kuin kahden ihmistiimin pelaama Horde Mode, siis.

Moninpeli tuntuu prikulleen samalta kuin yksinpelikin. Tempo on sangen alhainen, mutta pelitilaa löytyy reippaasti niin vaaka- kuin pystytasossakin. Jokaisella pelaajalla on nimittäin mukanaan harppuuna, jolla voi hilailla itseään kohti korkeuksia ja hyviä sniputtelupaikkoja – mutta ei vapaasti, vaan ainoastaan tietyissä kiintopisteissä. Lost Planet 2:n tuntuma ei varmasti ole kaikkien mieleen.

Moninpelin – ja itse asiassa koko Lost Planet 2:n – taustalta löytyy toimiva kokemuspistesysteemi, sillä tekipä pelaaja mitä tahansa, expaa kertyy tilille. Kokemuspisteiden avulla voi kustomoida hahmoaan, ottaa käyttöön uusia perkejä ja muutenkin kehitellä hahmoaan.

Moninpelissä on ideaa, mutta myös ongelmia. Peli ei juuri raakkaile pelaajia näiden maantieteellisen sijainnin perusteella, joten tyypillisessä pelissä on lagijarruna vähintään pari ammattipelaajaa Aasiasta. Muiden peli viivettää ja paukkuu, kun idän ihmeet tykittävät menemään ilmiömäisillä taidoillaan. Moninpelistä löytyy myös muita outoja ratkaisuja, kuten tiettyjen usein nähtävien animaatioiden aikana haavoittumattomat pelaajat. Turhautumista on tiedossa.

Toistan: vain moninpelaajille

Lost Planet 2 ei ollut ihan sitä, mitä olisin ykkösosan perusteella odottanut. Okei, pelattavuudeltaan kyllä, sillä siltä osin peli ei ole käytännössä muuttunut. Isoilla mecheillä rymistely on yhä hauskaa, mutta muuten peli on vaihtanut melkoisesti kurssia. Tiukan juonellinen yksinpeli on vaihtunut juoneltaan mitäänsanomattomaan kampanjaan, joka tuntuu kokoelmalta erillisiä moninpeliskenaarioita.

Tämä luonnehdinta ei sinänsä osu kamalasti harhaan, sillä Lost Planet 2 on hieman yllättäen täysiverinen moninpeli. Ja siinä on myös minun suurin ongelmani pelin kanssa. Yksinään pelaaminen ei ole hauskaa. Välissä on hienoja kohtauksia ja peli näyttää todella hyvältä, mutta hitto vieköön, että tekoälyn kanssa pelaaminen on tylsää ja turhauttavaa puuhaa.

Kun kaverit korvaavat risan tekoälyn, peli sujuu siltä osin paremmin, mutta Lost Planet 2:n nettimoninpeli on silti kuin 2000-luvun alusta repäisty. Matseihin ei pääse kesken kaiken mukaan, peli on todella viiveherkkä ja tiimillä on yhteiset, lasketut elämät. Näin yksi peliä opetteleva nyyppä tai muuten vain griefaava spede pilaa koko tiimin pelin, eikä uuttakaan pelaajaa voi hakea peliin riippakiven tilalle.

Lost Planet 2 onkin näin peli, josta nauttiminen vaatii paljon. Kolme hyvää kaveria, jotka asuvat lähellä ja hyvän verkon alueella, rautaiset hermot pelin lukuisten äkkikuolemien selvittämiseksi ja kyvyn sietää monia muitakin antiikkisia pelisuunnittelun kukkasia. Jos kuulut tähän pieneen piirakkagraafin osaan, nostan sinulle hattua. Useimpien kannattaa kuitenkin tutustua peliin demojen avulla ennen kuin harkitsevatkaan ostosta.