Vetovoimainen aavejahti
Luigin edellisestä pääroolista on ehtinyt vierähtää jo hulppeat kaksitoista vuotta. Tuolloin arkajalkainen putkimies astui kuuluisamman velipoikansa varjosta jahtaamaan vastentahtoisesti kummituksia, mutta vuosikymmenen takainen kokemus ei ole vähentänyt miekkosen polvien tutinaa uuteen aavejahtiin astuessa. Vaikka Luigi’s Mansion 2:n kehitysvastuu on siirtynyt alkuperäiseltä Nintendo EAD -tiimiltä Wiin Punch-Outista tutulle kanadalaiselle Next Level Gamesille, on 3DS:lle julkaistu jatko-osa aivan yhtä hurmaava kokemus kuin GameCube-edeltäjänsä. Mikä parasta, tällä kertaa hupi ei lopu aivan heti kesken.
Yhden kartanon sijaan Luigin koluttavana on kokonainen aavelaakso, jonka viiden rakennuksen uumenissa tapahtuu kummia. Yleensä niin leppoisat ja leikkisät aaveet ovat menettäneet itsehillintänsä, missä osasyyllisenä on otukset lauhkeana pitäneen pimeän kuun sirpaloituminen. Onneksi höpsön tohtori Gaddin keksimä Poltergust 5000 -aaveimuri toimii erinomaisesti jopa aavemaailman kovimpia kivikasvoja vastaan – siitäkin huolimatta, että kummitukset keksivät koko ajan uusia kujeita ja suojautumiskeinoja Luigin supertyökalua vastaan.
Poltergust on kehittynyt edellisestä versiostaan muutamalla näppärällä päivityksellä, joita voi kehittää vielä tehokkaammiksi Luigin haaliessa kukkaruukkuihin, laatikoihin ja muihin kätköihin jemmattua maallista mammonaa. Uudistukset ovat tehneet myös pelaamisesta mieluisampaa ja vauhdikkaampaa, mikä näkyy loppua kohden kummitusten koko ajan kasvavassa määrässä. Taskulamppua väläyttämällä Poltegustin imuun voi napata parhaimmillaan jopa kolme ektoplasmaista veijaria. Toisinaan kujeilevat aaveet on löydettävä huonekalujen uumenista tai paljastavalla sateenkaarisäteellä, jolla voi löytää myös salaisia esineitä ja ovia. Ainoa selkeä miinus aaveiden nappaamisessa on ajoittain epätarkka tähtäys, sillä imurin huristessa Luigi ei pysty lainkaan kääntymään.
Kartanot tulevat tutuiksi, sillä samoja huoneita saatetaan koluta useamman tehtävän ajan. Tästä huolimatta vaihtelua on yllin kyllin, ja peli muovautuu mukavasti oman pelimaun mukaiseksi. Huoneiden vapaampi tutkiminen sekä salaisuuksien ja aarteiden etsiminen onnistuu välttelemällä kartalla näkyvää tehtävätavoitemerkkiä, mutta pölyiset ja hämähäkinseittien peittämät nurkat voi halutessaan jättää koluamattakin.
Molemmissa lähestymistavoissa on omat vaaransa. Energiamittarin huvettua kentät on aloitettava täysin alusta, joten noin 20–30 minuutin mittaisten kenttien salaisuuksien uudelleenkoluaminen on turhauttavaa. Mikäli rahaa ei toisaalta kerää tarpeeksi, jää Poltergust varsin tehottomaksi viimeisten kenttien kestäviä kummajaisia vastaan.
Kartanoiden läpikotaisin koluaminen on etenkin Zelda-tyylisestä luolastotoiminnasta ja pulmanratkonnasta pitäville varsin vetoavaa. Luigi’s Mansion 2:n ympäristöissä on runsaasti aivopähkinöitä, joissa hyödynnetään kekseliäästi imuria ja sen erikoisominaisuuksia, eikä ratkaisuja alleviivata Nintendon nykytyylin tapaan liian päivänselvästi.
Kokonaisuuden kruunaa pelin värikäs ilme ja mukapelottava tunnelma, joiden ansiosta arkajalkaisesta ja alati toilailevasta Luigista muovautuu huomattavasti sympaattisempi hahmo kuin omissa peleissään aina onnistuvasta Mariosta. Luigi’s Mansion 2 onkin mukavan erilainen ja omat vahvuutensa tunteva seikkailu, joka parantaa edeltäjästään lähestulkoon jokaisella osa-alueella.