Lumines 2

Muistan kun joskus ihastuin teknotyttöön, joka sitten hylkäsikin vaihtoehtovaatteet Miss Sixtyjen tieltä. Se on tuttu tarina: kapinallisesta tulee massatuote ja samalla katoaa jotain korvaamatonta, jota kai sieluksikin kutsutaan.

Mutta sen vielä kestän, että joskus teini-iässä ihastukseni loikkasi valtavirran matkaan. Sen sijaan vuoden 2005 suuren pelirakkauteni Luminesin täyskäännöstä en sulata. Jatko-osassa murhataan kaikki, mikä teki Luminesista vielä Tetristäkin suuremman.

Dynaamisesti elävän pelimusiikin tilalle on roiskittu Hoobastankia ja Beckiä. Ja vaikka kuuntelenkin mielelläni Black Eyed Peasiä, Chemical Brothersia, Fatboy Slimiä, Gwen Stefania, Missy Elliotia ja New Orderia, suoralla lisenssimusiikilla ei ole mitään sijaa Luminesissa.

Selvästi Buena Vista -julkaisijan pölkkypäät eivät tajunneet, ettei Lumines iske vain hyvän musiikin takia, vaan siksi, että pelitapahtumat nimenomaan tekevät musiikin. ”Puzzle Fusion” -ajattelun lähtökohta on, että pelissä kappaleen kertosäkeeseen syöksytään vasta, kun palikkakombo tyhjentää ruudun virvelirummun saattelemana, eikä silloin kun alkuperäinen säveltäjä niin on päättänyt. Homman täytyy tuntua siltä, että palikat ohjaavat musiikkia ja pelaajasta tulee artisti.

Lisensseihin takertuneena musiikin ja äänimaiseman merkitys katoaa ja pelistä tulee vain asiallinen peruspuzzle, jonka taustalla soi ihan kivaa musiikkia.

Kirjoitin PSP:n julkaisun yhteydessä Luminesista näin: ”Liika yksinkertaistaminen on vaarallista. Jos Luminesista alkaa puhua vain puzzlepelinä tai Tetriksen perillisenä, hukkaa puolet pelin lumosta.”
Alkuperäinen sai aikanaan täydet pisteet (silloisessa Pelaajassa viisi palloa viidestä), nyt nimenomaan se puolet lumosta on hukkunut, minkä takia puolittuvat myös pelin pisteet.