Sulje silmäsi pienoinen
Vaikken tavallisesti koskaan aloittaisi arvostelua menemällä henkilökohtaisuuksiin, pienen suomalaisen Platonic Partnership -indiestudion uusi merkkiteos Lydia suorastaan pakottaa siihen.
Vietin suuren osan nuoruudestani ympäristössä, jossa perhe- ja lähipiirissäni alkoholin väärinkäyttö oli arkipäivää. Oma isäni kaatui pullo kädessä hautaan kun olin kahdeksanvuotias. Tästä johtuen olen viettänyt leijonanosan aikuisiästäni seuranani alitajuntaani alituiseen nakertava pelko siitä, että minunkin sisälläni saattaa asua viinapiruna tunnettu olento.
Kuten sanottu, tällainen kurkistus arvostelijan historiaan ei tavallisesti tulisi kysymykseen peliarvostelun puitteissa, mutta Lydia ei olekaan pelillisenä teoksena sieltä tavallisimmasta päästä. Päinvastoin, aikuisen alkoholismia lapsen silmin peilaava seikkailupeli on yksi merkittävimmistä raja-aitojen kaatajista mitä pelialalla on nähty vuosiin. Samalla se on hieno osoitus siitä, että vaikeaan aihepiiriin voidaan löytää uusia näkökulmia tarttumalla härkää sarvista rohkeasti ja ennakkoluulottomasti.
Ytimeltään Lydia on perinteisen koulukunnan naksuseikkailu, jossa pelaaja ohjastaa pientä Lydia-tyttöstä tämän vajotessa alati syvemmälle mielikuvituksensa kaninkoloon. Satuhahmojen ja puhuvien nallekarhujen värittämän mielikuvamaiseman läpi tihkuu alati synkempiä sävyjä Lydian arjesta perheessä, jossa alkoholi näyttelee aivan liian keskeistä roolia. Tarina piirtyy lapsenomaisen naiivin perspektiivin läpi, mikä vahvistaa kertomuksen traagista pohjavirettä entisestään.
”Lydia on ytimeltään teos, joka valaa uskoa siihen, että kantamamme arvet ovat arvokkaiden kokemusten tiekartta.”
Vaikka Lydia on kriittisesti tarkasteltuna sekä pelillisesti että sisällöltään hyvin riisuttu kokonaisuus, keitoksen tiivistäminen mahdollisimman sakeaksi liemeksi toimii lopulta pelin eduksi. Synkän satukirjamainen ulkoasu kuristaa aisteja tummanpuhuvilla näyttämöillä, joiden pikimustan painostavasta tiheydestä kurkistaa vain satunnaisia valon pilkahduksia. Pulputtaen jutustelevat hahmot ja painostava ääniraita luovat linjakkaan pienieleiset raamit kertomukselle, joka nostaa käsikirjoituksen kaiken muun yläpuolelle.
Puhtaasti kerronnallisesti arvioiden Lydian merkittävin meriitti on se vilpittömyys, jonka tekijät ovat saaneet sisällytettyä pelin vaikeakulkuiseen kasvutarinaan. Kertomus on samalla aseistariisuvan pyyteetön, sydäntä raastavan surumielinen ja vavisuttavan ahdistava – etenkin meille, joille Lydian tapahtumat ovat kuin ikkuna kipeisiin muistoihin. Dialogia painottava tarina ei hukuta jokaista käännettä selitysten ja selvennysten ristiaallokkoon, vaan luottaa pelaajan intuitioon. Näin ollen uskon tarinan tarjoavan vaikuttavan tunteiden vuoristoradan myös niille, joilla on onni lähestyä peliä kevyempi tunnetaakka harteillaan.
Lopulta se suurin ja merkittävin kehu, jonka osaan Lydialle antaa, on se, että pelin melankolinen ja rajoja rikkova tarina on ennen kaikkea inhimillinen. Peli ei ryvety oman alakuloisuutensa suossa, vaan nostaa tarinansa kipukohdat estottomasti esille kohdattavaksi ja käsiteltäväksi. Se on samalla tarina eskapismista ja pelkojensa kohtaamisesta, tunteiden patoutumisesta ja eilispäivän taakasta vapautumisesta. Lydia on ytimeltään teos, joka valaa uskoa siihen, että kantamamme arvet ovat arvokkaiden kokemusten tiekartta.
Maailma tarvitsee lisää Lydian kaltaisia rohkeita teoksia, joiden sielunelämää ei ole puhkottu kädenlämpöiseksi kompromissiratkaisuksi kaupallisen agendan nimissä. Harva peli on tärkeä teos sekä omilla arvoillaan että pelikulttuurin kypsymistä edistävänä voimana, mutta Lydia yltää molempiin tavoitteisiin.