Mad Max

Tämä hiekka oli ennen Tyynenmeren pohjaa. Nyt se on loputtoman autiomaan santaa, joka pitelee kiinni laskevan auringon viimeisistä säteistä. Lähestyvä pölypilvi kertoo Stank Gumin saastalegioonan autosaattueesta. Graffiteilla naamansa koristaneet sotapojat eivät tiedä tiensä päättyvän tälle sillalle, sillä haulikko on ladattu, takapaksi on täynnä ukkosputkia ja nelipyöräisen kuolemanenkelini veekasi kehrää kuin maanjäristys. Kukaan ei riskeeraa kuolemaa tyhjällä vatsalla, joten kaavin suuhuni Dinki Di -koiranruokaa ja kas: ”Onneksi olkoon! 15 purkkia koiranruokaa syöty! Olet nyt tason 6 road warrior!”

Mad Max on australialaisinta viihdettä koskaan, sanoi krokotiilimies mitä tahansa. Siksi on outoa kuulla, että uuden pelin takana on ruotsalainen Avalanche-studio. Mitään paineita länsinaapureilla ei tietenkään ole, koska uusi Fury Road -leffa on vain vuosikymmenen paras toimintapläjäys.

Niille jotka hämmästyivät ohjaaja George Millerin feministisestä otteesta Fury Roadissa, peli on turvallisempi tapaus. Max näyttää enemmän Tom Hardylta kuin Mel ”natsispurgu” Gibsonilta, mutta hän on taas maanteiden kova äijä, joka pelastaa pulasta avuttomia naisia ja lapsia. Pelaajaa kiinnostaa enemmän toisenlainen rakkaussuhde. Leffaroisto Immortan Joen poika Scrotus romuttaa alussa iki-ihanan Interceptorin, joten koko pelin ajan väsätään uutta autoa koston välineeksi ja hellien tunteiden kohteeksi. Toki pahis saa alkuanimaatiossa Maxilta moottorisahasta otsaan, mutta toisen kulkupeliin kajoaminen on silti anteeksiantamatonta.

Uuden menopelin kyhää pelin todellinen tähti ja valopilkku Chumbucket, kyttyräselkäinen ja latvasta laho mestarimekaanikko. Polttomoottorienkeliä palvova friikki tahtoo värvätä mestarikuskin yhden hengen kulttinsa messiaaksi, ja Max-mobiiliksi kelpaa vain täysin alkutekijöistään kasattu mestariteos, Magnum Opus. Sen rakentaminen hitsaa pelin eri osat yhteen ja pitää mielenkiinnon yllä ylä- ja alamäissä.

Magnum Opus sopii hyvin koko pelin vertauskuvaksi. Max kulkee ympäri autiomaata ja kerää kaiken eteen sattuvan kaaransa rakennuspalikoiksi, ja samalla logiikalla on Avalanche kasannut pelinsä. Korin virkaa toimittaa Ubisoft the Game^tm eli Assassin’s Creedeistä tuttu keräilyhaahuilu, jossa kotkatornit on korvattu kuumailmapalloilla. Toiminnan moottorina on Arkham-pelien mätkintä, jossa yksi kova tyyppi kepittää torjuntojen avulla vaivatta vaikka miten ison joukon vähäisempiä kuolevaisia. Avalanchen omasta Just Cause -sarjasta taas on lainattu tarttumakoukku, joka on tällä kertaa kiinni autossa eikä käsivarressa. Sillä kelpaa kiskoa maan tasalle Scrotuksen vartiotornit sekä metallista ja raadoista kasatut reviirimerkit. Räiskintäpelien sekaan Mad Max ei vajoa, sillä haulikko on vain lähitaisteluväline, jonka ammukset ovat aina vähissä.

Onkin masentavaa tajuta, kuinka peli-Max on vastakohta Fury Roadille. Leffa on genrensä uusi merkkipaalu, visuaalisen kerronnan mestariteos ja toimintaelokuvien pelastaja pystyynkuolleiden uusintojen ja supersankaripöhnän aikakaudella. Peli on aikansa hittipelien varastetuista osista kasattu sekasikiö, joka haluaa pelaajan koluavan satoja ja satoja kätköpaikkoja minimaalisten palkkioiden ja hitaan etenemisen toivossa. Eikä Mad Max ole silti huono peli. Menen jopa niin pitkälle, että myönnän pitäneeni paljon hauskaa sen kanssa. Miksi?

Tärkeintä on tietysti se, että pidän Mad Max -estetiikasta, jonka peli tavoittaa pätevästi. Se ei ole lainkaan helppo homma, sillä kakkosleffa Asfalttisoturi on maailmanlopun jälkeisen maailman perusmalli, jonka kaikki ovat kopioineet omaan käyttöönsä. Avalanche onnistuu silti luomaan samaan aikaan sekä tyhjän että tekemisellä täytetyn autiomaan, joka on täynnä rumia jengiläisiä ja joka ei näytä Falloutilta. Arvostettava on erityisesti sitä, että eri alueilla on oma tyylinsä, joka näkyy esimerkiksi kallion muodoissa ja hiekan värissä.

Koko kässäriä ja muita hahmoja hilpeämmin esiin nousee myös aiemmin mainittu Chumbucket-apuri, joka huoltaa Magnum Opusta taistelujen välissä ja keskellä ja viettää vapaa-aikansa takakontissa hengaten. Peli-Max ei ole niin hiljainen murauttelija kuin Tom Hardyn villimies, mutta eipä hänkään paljoa höpise. Siksi tyhjiön täyttää Chumin hölinä, joka sekä viihdyttää että kertoo pelimaailman tapahtumista. Kun aurinko laskee, takapaksista kuuluu maalailuja yön kauhuista, ja vihollisten hyökätessä kyttyräselkä kannustaa tuhoamaan vääräuskoisten likaiset laumat. Chumbucket voisi hyvin olla pelien Jar Jar Binks, mutta hän onkin gyrokapteenin veroinen kohtalontoveri, jonka jutut viihdyttävät jopa toistaessaan itseään.

Sama ihmeellinen tylsyyden välttäminen pätee taisteluun, joka on eittämättä pelkkää Batman-apinointia. Silti siinä on juuri tarpeeksi omaa juttuaan. Max on kömpelömpi mutta brutaalimpi taistelija, joka kiihdyttää itseään raivoon ja viimeistelee viholliset vääntämällä niskat nurin tai takomalla naamoja seinään.

Ajoneuvotaistelu on tätä omaperäisempää kilpailun puutteesta johtuen. Vakavat autopelaajat kutsuisivat ajotuntumaa varmasti sekä löysäksi että raskaaksi, mutta koliseva pelti luo vaikuttavia romu- ja liekkikasoja ja Magnum Opusin ohjaaminen on ihanan rentouttavaa. Tekee vain mieli katsella renkaiden alla pöllyävää hiekkaa ja kuunnella V8:n ulvontaa, vaikka suuren osan pelistä joutuukin tuskailemaan vähäisemmän moottorin voimalla.

Testatussa pc-versiossa tekninen toteutus yllätti iloisesti tavalla, jota ei tavallisesti näe AAA-peleissä. Fysiikkamalli on hilpeän yliampuva, mutta sinänsä pätevä grafiikka ei yritäkään mitään Crysis-temppuilua. Sen sijaan piirtoetäisyys on naurettavan pitkä, taidesuunnittelu tavoittaa auringonlaskuillaan Marlboro-mystiikan ja nykyajan peruspelikoneeksi lasketulla myllyllä ruudunpäivitys pysyi Max-detaljeilla (hahhaa!) tasaisesti 120 fps:n pinnassa. Pöllytyksen voi vieläpä tallentaa muistoiksi valokuvatilassa, josta on tullut nykypelaamisen iloisimpia uutuusilmiöitä.

Mad Max saikin minut eräänlaisen hulluuden valtaan. Tietoinen mieleni kertoo, että peli on tylsä. Se on keskittynyt turhaan puuhailuun, kuten vanhojen valokuvien, Magnumia ankeampien autojen ja romun keräilyyn, ”vapauta 15 vihollisleiriä” -tyylisten saavutusten sarjoihin sekä tuskallisen hitaalta tuntuvaan virittelyyn, jossa Magnum Opus saa hirveällä vaivalla viisi prosenttia pitävämmät renkaat. Silti jokin juuri pakkotyön ja Mad Maxin maailman ankeuden yhdistelmässä viehättää. Tuntuu hyvältä avata tuuheampi partavaihtoehto ja todeta sitten, että nyt viimeistään ohjataan kuolevan maailman kovinta jätkää. Tosin hän voisi olla vielä kolme prosenttia kovempi, jos söisin vielä 18 purkkia koiranruokaa. Loputon matkustus kartan pisteisiinkään ei kyrsi, kun alla on maailman pähein auto.

Kyllä, peruspelattavuus toistuu ensimmäisen vartin jälkeen kymmenien tuntien ajan, mutta siitä voi oikeasti pitää. Jos harkitse Mad Maxin ostamista, kysy hiljaa mielessäsi tämä: haluaisitko ajaa rumien nahkaan pukeutuneiden kaljupäiden päälle niin lujaa, että heidän ruosteinen autonsa muuttuu metallia ympäriinsä sinkoavaksi tulipalloksi? Haluaisitko ampua heidän kavereitaan omatekoisella singolla? Haluaisitko vetäistä oven irti autosta ja singota kuskin harppuunalla kymmenien metrien ilmalentoon? Haluaisitko tehdä nämä asiat sata kertaa? Kolmesataa kertaa?

En tuomitse. Minäkin halusin.