Mistä on hullu maailma tehty? Mustasta ja valkoisesta, verisistä lammikoista. Niistä on MadWorld tehty. Platinum Gamesin brutaali toimintapeli pitää sisällään myös pussillisen muita ilkikurisia jekkuja. Synkän tyylikäs ulkokuori ja väkivaltaa ääriään myöten pursuava toiminta takaavat Wiin kaipaamaa asennetta, mutta hyvään peliin tarvitaan toki paljon muutakin.
MadWorld kumartaa ideassaan vanhan koulukunnan tappelutoimintapeleille, kuten Double Dragon ja Final Fight – joskin ketsuppia säästelemättä. Verilöylyn keskipisteessä on antisankareiden koulukirjaesimerkki, tylyäkin tylympi Jack Cayman, joka poksauttaa käsiproteesistaan moottorisahan esille kuin Wolverine teräksiset kyntensä. Näillä eväillä mies ottaa osaa terroristien eristämällä saarella ultraväkivaltaiseen Death Watch -kilpailuohjelmaan, jossa pelin henki on tappaa tai tulla tapetuksi. MadWorld ei kuitenkaan ole yhtä mustavalkoinen kuin antaa ensisilmäyksellä ymmärtää.
Frank Millerin Sin City -sarjakuvien sivuilta lainatun yleisilmeen alta paljastuu yllättävän monivivahteinen juoni. Vaisusti käynnistyvän alun jälkeen käsitys Death Watch -kisojen luonteesta, hahmoista sekä heidän motiiveistaan alkaa muodostua verinen pala kerrallaan, vieläpä varsin nokkelin kääntein ja osuvan mustan huumorin keinoin.
Tarjoilija, veressäni on ruuminosia!
MadWorld keskittyy siihen, mihin lupaakin. Jackin sahan lisäksi käytössä on vaihtelevia kertakäyttöaseita, joilla raastetaan kaikkea enemmän tai vähemmän elollista. Toinen toistaan tyylikkäämpiä väkivaltapläjäyksiä seuratessa ei ole täysin varma, kiemurtelisiko itsekin tuskissaan vai nauraisiko hysteerisesti sen absurdiudelle.
Kattavaan liikevalikoimaan mahtuu lukuisia liikkeentunnistusta asiallisesti hyödyntäviä hyökkäyksiä, joissa Jack turvautuu omien avujensa lisäksi kuolettavia ansoja kuhisevaan ympäristöön. Piikkiseiniin, sirkkeleihin ja sähköaitoihin läiskitään hurmoksessa niin jengiläisiä, ninjoja, zombeja kuin muita vastaan astelevia ilmestyksiä matkimalla eleiden liikeratoja ohjaimella.
Pieniksi jäävien kenttien ideana ei suinkaan ole suoraviivainen eteneminen, vaan pisteiden kerääminen. Hyvin rytmitetyn alkupuolen aikana tätä ei juurikaan ehdi huomata, mutta loppupään kentissä pelaajat joutuvat keräilemään pisteitä samoissa maisemissa puolisen tuntia ennen pomovastustajan kohtaamista. Lisäelämien huvetessa pomotaisteluissa kentät joudutaan vieläpä aloittamaan kokonaan alusta. Kieroutuneella luovuudella saadaan kuitenkin askaretta helpottavia bonuksia. Yleisin pistetiliä huomattavasti kartuttava skenaario on vangita vastustaja autonrenkaaseen, iskeä tämän läpi liikennetolppa ja mäiskiä koko helahoitoa muutaman kerran piikkiseinään.
Tappavan viihdyttävää
Toinen toistaan erikoisemmat pomot ovat toimivia sekoituksia reaaliaikaista toimintaa ja reaktiokykyä vaativia liikkeentunnistuskohtauksia. Pieksemisen välissä suurelta Frankenstein-hirviöltä esimerkiksi löysätään ruuveja ohjainta pyörittämällä. Muutoinkin liikkeentunnistus on ujutettu peliin sen verran huolellisesti ja harkituksi, ettei MadWorldia voi kuvitella pelaavansa minkään muun konsolin ohjaimella, vaikka kamera- ja lukitusjärjestelmät ajoittain takkuilevatkin.
Vieläkin suuremman kieli poskessa -otteen peliin tuovat kenttäkohtaiset Bloodbath-haasteet, joissa harrastetaan useita viihdyttäviä minipelejä, kuten ihmisdartsia ja zombigolfia. Hulvattoman Black Baronin ja tämän keimailevan avustajattaren esittelemät huvitukset ovat pelattavissa myös kaverin kanssa jaetulla ruudulla, mutta puuhastelu on selkeästi suunniteltu yksinpeli-iloksi. Ne tuovat perusmätkeeseen sen verran mukavaa vaihtelua, että kehittäjien olisi ehdottomasti pitänyt keksiä joka kenttään oma haasteensa eikä ryhtyä kierrättämään samoja ideoita pelin puolessavälissä.
MadWorld ajaa asiansa viihdyttävänä toimintapelinä, jollaista Wiille on jo tovi kaipailtukin. Jopa konsolin alhaisemmat tehot peittyvät tyylikkään mustavalkoisen ilmeen alle, vaikka tämä paikoitellen tekeekin värittömien vihollisten ja esineiden bongaamisesta hankalaa. Noin viidestä kuuteen tuntiin läpäistävän mätkintäspektaakkelin pariin on pienestä toistosta huolimatta mukava palata myös uudemman kerran – pistejahdissa uusien aseiden kera.
HAASTATTELUSSA MADWORLD-TUOTTAJA ATSUSHI INABA
MadWorldin kehittäneen Platinum Gamesin perustajiin lukeutuu useita Capcomin entisen Clover Studion avainhenkilöitä. Pelin tuottaja Atsushi Inaba on yksi heistä.
Mitkä ovat suurimmat erot Platunimilla ja Cloverilla työskentelemisessä?
– Ensinnäkin, emme ole enää osa isoa julkaisijaa, vaan olemme itsenäinen tiimi. Jos pelimme eivät menesty, yrityksemme voi kaatua hetkenä minä hyvänsä. Meillä on paljon vastuuta.
Mikä sai teidät valitsemaan Wiin MadWorldin julkaisualustaksi?
– Aloitimme kehityksen Hideki Kamiyan tehtyä omat suunnitelmansa Bayonettaa varten. Halusimme pysyä mahdollisimman kaukana Bayonettasta, niin pelialustan, lajityypin kuin tyylinkin suhteen. Siksi teimme kauniin PS3- ja Xbox 360 pelin sijaan tyylitellyn Wii-pelin.
MadWorld muistuttaa vanhan koulukunnan arcade-pelejä, kuten Final Fightia. Onko näillä ollut vaikutteita peliin?
– Kyllä. Kaipaan tuon ajan toimintapelien huumoria. Peli saattoi olla väkivaltainen, mutta sitä ei otettu tosissaan: vihollisen pään irti leikkaaminen nauratti pelottamisen sijaan. Nykyään peliväkivalta on niin raakaa ja realistista, joten halusimme MadWorldiin vanhojen toimintapelien henkeä. Vaikka tappaisit vihollisia erittäin väkivaltaisilla ja julmilla tavoilla, se ei koskaan ole vakavaa.
MadWorld tuntuu hyvin tyypilliseltä osakalaiselta peliltä. Mistä tulee alueen omaleimaisempi ote verrattuna tokiolaisiin peleihin?
– Osakassa pysytään omassa tyylissä eikä hypitä trendistä toiseen. Tämä antaa peleille oman erikoisen otteensa. Tapaamme myös työskennellä samoissa peliyhtiöissä ja samoissa tiimeissä, mikä ei ole asian laita Tokiossa. Luulen sen olevan toinen syy, minkä takia peleihimme muodostuu omaleimainen tyyli.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:173]
MadWorld on ensimmäisistä kuvista alkaen kiehtonut minua, ja pelin näkeminen liikkeessä ei myöskään pettänyt: se näyttää fantastiselta. Karut hahmomallit ja ympäristöt näyttävät mustavalkopesun jälkeen erittäin iskeviltä, sekä ennen että jälkeen punaisen pintamaalin. Dialogi ja presentaatio eivät myöskään petä: jotenkin peli on löytänyt sen House of the Dead: Overkilliltä puuttuneen, juuri oikeanlaisen överiyden.
Lähes poikkeuksetta Wiin pelejä pelatessa ajattelee, että olisihan nämäkin kontrollit voinut toteuttaa tavallisella ohjaimella. Sama päälle liimaamisen tunne on MadWorldissakin aluksi, kunnes ymmärtää niiden tarkoituksen. Wii-kontrollit eivät tee pelistä hauskaa, vaan peli tekee hauskan Wii-kontrolleista. On uskomattoman tyydyttävää, ainakin ensimmäiset sata kertaa, taittaa vastustaja kahtia tai työntää liikennemerkki päästä läpi. Huomasin jopa kasvonilmeeni muuttuvan yrmymmäksi joka kerta, kun suoritin näitä yksinkertaisen intuitiivisesti suunniteltuja liikkeitä – niin hyvin peli imaisi mukaansa. Jopa Wiimoten surkea kaiutin täyttää täydellisesti tehtävänsä moottorisahan äänenä.
MadWorld on kaikkea, mitä Wiillä ei ole vielä nähty, ja silti se on tehty täysin Wiin ehdoilla.