Mafia II / Arvostelut / pelaaja.fi

Mafia II

2.09.2010 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
73

Mafia. Yksi sana, jossa on ihmeellistä hohtoa. Se tuo eri ihmisille mieleen erilaisia tunteita, mutta kaikille varmasti jonkinlaisia. Kunnian miehet, hämärät salaiset tapaamiset, kunniakoodit ja mitä ihmeellisemmät rikokset ovat kuin peleille tehtyä alustaa.

Onkin suoranainen ihme, että mafia-aiheisia pelejä on nähty niin vähän. Pari Godfatheria ja nyt jo kahdeksan vuoden takainen Mafia ovat oikeastaan ainoat modernit yrittäjät. Tuostakin kolmikosta oikeastaan vain Mafia oli todella hyvä peli, joskin se vaati hieman persoonallisemman pelimaun kolistakseen kunnolla.

Peli oli aivan tautisen vaikea, vaati pelaajaltaan realistista käyttäytymistä pelimaailmassaan ja kertoi sangen vähävireisen, mutta kiehtovan tarinan italialaisen mafian alkupään vuosista fiktiivisessä Lost Havenin kaupungissa. Ja pelin loppua moni ei varmasti unohda aivan heti.

Olenkin siis odotellut pelin jatko-osaa jo pitkään ja hartaasti. Ja nyt se on täällä. Palkitaanko odotus?

Jatkoa, mutta ei ihan kuitenkaan

Mafia II ei ole varsinaista jatkoa alkuperäiselle pelille ja miten voisikaan olla: sen loppuratkaisu oli sangen tyhjentävä. Erinäiset päähenkilöt olivat joko vankilassa, linnassa tai piilossa entisiltä veljiltään. Mafia ei todellakaan ollut videopelimäisen kepeä tarina.

Jatko-osa jatkaa kuitenkin samassa maailmassa. Peli alkaa vuodesta 1943, jolloin Vito Scaletti, ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja, joutuu fiktiivisessä Empire Bayn kaupungissa kahnaukseen lain kanssa. Jalokiviryöstö menee reisille ja tuomari antaa Vitolle kaksi vaihtoehtoa: matka Eurooppaan setä Samulin leivissä tai elinkautinen vankeustuomio. Niinpä mies tekee pikaisen paluun Sisilian rannikolle vapauttamaan entisiä maanmiehiään Mussolinin ikeen alta.

Viton sotakokemukset toimivat pelin tutorialina ja tekevätkin sen sangen rempseissä merkeissä. Tiukkaa toimintaa ja pikainen opetus siitä, mitä Cosa Nostra tarkoittaa vanhan maailman asukkaille.
Kotiin palattuaan Vito ajautuu saman tien rikoksen tielle. Rehelliselle italialaiselle ei vuoden 1944 Yhdysvalloissa ollut tarjolla kuin surkeaa duunia surkealla palkalla, hautaan itsensä juoneen miehen poika halua lähteä samalle tielle. Kun vanha lapsuuskaveri tarjoaa houkuttelevia keikkoja mafian leivissä, kukapa Vito olisi sanomaan ei?

Ei mene aikaakaan, ennen kuin nopeat autot, kauniit naiset ja muhkeat tilipussit vievät miehen mukanaan, mutta yhtä pian käy selväksi myös, että järjestäytyneen rikollisuuden maailma on karu. Ystävä toisensa jälkeen lähtee maailmasta mäntyarkussa ja ennen aikojaan. Onko pian myös Viton vuoro?

Alkuperäisen Mafian tavoin Mafia II:n tarina on mainiota tasoa. Eihän se nyt mikään Kummisetä ole, mutta pelin tarinana se toimii erinomaisesti: se osuu kaikkiin mafia-tarinoiden klassisiin elementteihin ja kertoo eheän tarinan, jolla on kunnollinen kaari ja tyydyttävä päätös. Kun lopputekstit pyörivät reilun 12 tunnin pelin jälkeen, oli kasvoillani tyytyväinen hymy: ei turhaa pitkittelyä, ei turhaa hoppuilua, mutta sitäkin enemmän rempseää mafia-meininkiä.

Mukana on myös hauskoja viittauksia alkuperäisen Mafian tapahtumiin ja henkilöihin. Tuntuu siltä kuin pelaaja todella eläisi maailmassa, jolla on oma historiansa. Historiansa, jonka käännekohdat ensimmäisen pelin pelanneet tuntevat intiimisti. Ja onpa mukana myös yksi tehtävä, joka saa taatusti kaikkien alkuperäistä peliä pelanneiden niskavillat pystyyn.

Mukavasti peli on myös tyyliltään todellinen nappiosuma. Pelin tarina kulkee vuodesta 1943 vuoteen 1951, mikä tarkoittaa maailmassa melkoisia muutoksia. Pelimaailma näyttää jatkuvasti aikaan kuuluvalta ja myös paitsi kuulostaa, myös tuntuu siltä.

Taustalla pauhaa aluksi swing-musiikki, myöhemmin kunnon rokki. Aikakauteen sopivat asusteet ja tavat tuovat mukaan reippaasti lisää tunnelmaa. Herkille kuitenkin varoitus: 1940- ja 1950-luvun Amerikka ei ollut poliittiselta korrektiudeltaan aivan samaa tasoa kuin nykyään. Jos rotuun ja ulkonäköön perustuvat herjat loukkaavat, etsi viihdettäsi muualta. Se oli kuitenkin sitä aikaa se, eikä kaunistelu historiaa muuta.

Ei open world

Tehtäköön pikaisesti myös selväksi se, että Mafia II ei ole open world –peli, ainakaan termin perinteisessä merkityksessä. Normaalistihan open world –pelit ovat niitä, joissa pelaaja saa suhata pitkin suurta ja avointa pelimaailmaa etsimässä tehtäviä. Runsaat sivuharrastukset, useat tehtävänantajat ja kohtalaisen vapaa eteneminen ovat genren tavaramerkkejä.

Näistä Mafia II tuo mukanaan vain avoimen pelimaailman. Empire Bayn kaupunki on kuin yhdistelmä New Yorkia ja Chicagoa. Suuren keskustan, sitä ympäröivien slummien ja laitakaupungin lähiöiden ansiosta pelimaailmaa löytyy, jos tykkää tutkimisesta.

Tutkimusmatkailusta ei kuitenkaan kostu hirveästi, sillä sivutehtäviä ei käytännössä ole. Voit varastaa autoja kahden tyypin laskuun, mutta siinä se. Olisin itse nähnyt mielelläni jotain mafia-henkistä puuhastelua, kuten palkkamurhia tai jotain, mitä tahansa. Nyt tuntuu siltä kuin suuri osa hienosta ja todella elävän oloisesta pelimaailmasta jäisi käyttämättä.

Ainoa ulkopuolinen toiminta on etsintäkuulutus-julisteiden ja Playboy-lehtien keräily. Julisteita en itse löytänyt yhtään ja niitä pitäisi olla 149, joten siinähän harrastatte. Playboyta tuli vastaan enemmänkin ja tunnustan, että kyllähän niitä ihan mielellään katseli.

On kuitenkin hieman hassua, että kun Vito löytää tissilehden vaikka kesken tulitaistelun, maailma ympärillä pysähtyy killittelyn ajaksi. Kutsuukohan mies muutkin mafiosot katsomaan tissejä, kuin koulun leikkikentällä konsanaan? ”Hei Fabio, lopeta ampuminen! Tällä tytöllä ei ole paitaa!” ”Mamma mia!” No, huumori huumorina.

Ymmärrän tavallaan, miksi pelissä ei hirveästi sivutehtäviä ole, sillä Mafia II kertoo tiukan tarinan, joka vyöryy eteenpäin juonitehtävä kerrallaan. Vito on hyvin ja tiukkaan kirjoitettu hahmo ja hän kulkee läpi ennalta määritellyn dramaattisen kaaren, johon open world –seikkaileminen ei välttämättä olisi sopinut kovinkaan hyvin.

Silti... potentiaalia olisi ollut, varsinkin kun itse pidin Mafia II:n pelattavuudesta niin paljon, että olisin mielelläni harrastanut sitä reilusti enemmänkin.

Tuntuu hyvältä

Jos Mafia II ei rakenteeltaan ole ihan perinteistä open world –pelejä, pelattavuudeltaan se on juuri sitä itseään. Siis open world –peliä, ei kakkia.

Kaikesta näkee myös, että peliä on hiottu pitkään ja hartaasti. Juoksitpa sitten kadulla, olit auton ratissa tai paukutit menemään legendaarisella ”Chicagon kirjoituskoneella”, peli tuntuu hyvältä. Viton liikkeissä on juuri oikea määrä painoa, mutta silti hän liikkuu kuin ihminen; monissa muissa fysiikkapohjaisissa peleissä tuntuu kuin ohjaisi risteilyalusta tai kännistä ammattipainijaa pelihahmon hoippuessa puolelta toiselle.

Liikevalikoimasta löytyy kaikki tarpeellinen: toimiva suoja-systeemi, mahdollisuus kiipeillä esineiden yli ja hiippailla salavihkaisesti. Tämähän on toki aivan perustasoa, mutta silti: standardit on täytetty.
Alkuperäisen Mafian autojen ohjaustuntuma jakoi mielipiteitä. Monet eivät pitäneet siitä, että 1930-luvun autot tuntuivat 1930-luvun autoilta. Erityisen akuutiksi ongelma helähti pelin legendaarisessa kilpa-ajossa, johon tyssäsi varmasti suurin osa kesken jääneistä Mafia-peleistä.

Hienoisesti trollaten voisin todeta, että koska en itse ole avuton vauva, pääsin aikanaan kohtauksesta läpi ja tykkäsin pelin ohjaustuntumasta, mutta ongelmista kärsineet voivat huokaista helpotuksesta: tuntumaa on muutettu. Parempaan suuntaan.

Liekö syynä sitten se, että autot eivät enää ole moottorilla varustettuja kottikärryjä vai taipumisesta paineen alla, mutta autot ovat nyt paljon paremmin hallittavissa. Ohjaustuntuma on se klassisen semirealistinen, eli autoilla on reippaasti painoa ja vauhdin tuntua, mutta fysiikkaa on helpotettu sen verran, että tarvittaessa kurvista voi heittää läpi 60 kilometrin tuntivauhdilla kylki edellä sladittaen.

Tai näin ainakin niin kauan kun kadut ovat kuivat. Jos niillä on lunta tai vettä, pelissä esitetään jääshow autojen muodossa. Lipevä vesiliirtokin tuntuu sarjakuvamaisen sujuvalta, mutta välillä jouduin itsekin vetämään pari syvää henkäystä, kun se tarkkaan harkittu kurvini päättyi aina lyhtypylvääseen ja sitä myöten peli vankeustuomioon.

Autoja on myös tarjolla laidasta laitaan ja erot myös tuntee. Kun vaihtaa vanhan romun uuteen ja viriteltyyn urheiluautoon, biiliin panostamansa taalat tuovat vastinetta. Peli myös hauskasti sitoo achievementeja sen ympärille, että oikeasti omistaa auton ja käyttää sitä, eikä vain varasta viiden sekunnin välein uutta rassia, kuten vaikka GTA:ssa.

Tämä on osa Mafia II:n elävän oloista pelimaailmaa, jossa poliisit hermostuvat jos ajat ylinopeutta tai päin punaisia valoja. Todellinen mies toki karistaa heidät nopeasti, mutta ainakin itse tykkäsin ratkaisusta. Kun pelimaailma tuntuu oikealta maailmalta eikä vain videopelin näkemykseltä siitä, asettuminen päähahmon saappaisiin on paljon helpompaa.

Aseita joka lähtöön

Se autoista ja kävelystä, puhutaan siitä pääasiasta, aseista. Mafioson elämä on täynnä väkivaltaa ja Mafia II:n tapauksessa sen toteuttaminen sujuu ongelmitta. Nyrkkitappelu on hieman minipelimäistä settiä, jossa väistellään ja taotaan joko kevyitä tai raskaita iskuja. Ihan jees, mutta pelin alkupuoliskon jälkeen nyrkeille ei ole paljon käyttöä, sillä kun panokset kovenevat, vain ääliö tuo tulitaisteluun pelkät rystysensä.

Kättä pitempää löytyykin sitten joka lähtöön. Peli jakaa aseensa pistooleihin, konepistooleihin ja haulikoihin. Kussakin valikoimassa on tarjolla erilaisia aseita, jotka myös tuntuvat erilaisilta. Toisen maailmansodan mainingeissa kun elellään, aseistus on pääasiassa sotatavaraa. M1928 (kotoisammin Tommy Gun) ja natseilta vapautettu MP40 tuntuvat aivan erilaisilta ja rassi kannattaa valita tilanteen mukaan.

Aseet ovat siinä määrin tehokkaita, että niin Vito kuin tämän vastustajatkin putoavat laukauksesta tai parista, riippuen tähtäyksestä. Vito tosin saa hengähtämällä suurimman osan kestostaan takaisin, mutta suojautuminen on silti pelin teema.

Hienointa on silti se, että pelin taistelut näyttävät ja tuntuvat hyvin mafia-henkisiltä. Kun miehet marssivat pitkän takin lieret lepattaen ja Thompson lonkalta laulaen baariin, jossa kaikki räjähtää tuhannen päreiksi ja veriset ruumiit lentävät pöytien yli, tietää todella pelaavansa mafia-aiheista peliä. Ennen kuin kukaan paheksuu, se 18+ on kannessa ihan syystä: tämä on aikuisten peli.

Myös tekoäly on sangen hyvää tasoa, ainakin pääasiassa. Viholliset osaavat koukkailla suojatulen voimin selustaan, tiimikaverit osaavat tukea Vitoa ja homma sujuu. Pääasiassa. Sitten välillä tiimikaveri unohtuu toiseen kerrokseen ja Viton pitää selvitä yksin kahden miehen hommasta. Arvatkaa, mihin suuntaan V-käyrä silloin kehittyy ja miten vauhdikkaasti?

Asiaa pahentaa se, että peli pihtailee checkpointiensa kanssa. Vajaan 10 minuutin eeppinen tulitaistelu voi saada jatkokseen toisen mokoman ilman, että väliin mahtuu jatkoetappia. Kyllä sitten naurattaa, kun henki lähtee ja homma alkaa alusta.

Paria viilausta vaille klassikko

Mafia II on mainio peli. Se on peliksi harvinaisen pätevästi kirjoitettu, mafia-aiheiseksi teokseksi sopivan raaka (hei, mafioson elämä on julma ja lyhyt) sekä ennen kaikkea ilo pelata.

Siinä on toki omat pienet ongelmansa, mutta ne ovat vain kohtia, joita tuunaamalla pelistä olisi saanut vieläkin paremman, eivätkä ongelmia, jotka estävät peliä olemasta hyvä.

Eteenpäin on nimittäin menty ja selvästi: Mafia oli ongelmallinen, mutta kelvollinen peli. Mafia II parantaa kaikilla osa-alueilla ja on ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli. Pienellä lisävaivalla se olisi vain voinut olla kova luu myös vuoden peleistä puhuttaessa. Mutta hei, jouduin itse pelaamaan pelin läpi reilussa päivässä pusertaen ja silti nautin joka hetkestä. Lopputekstien pyöriessä toivoin, että peli olisi vielä jatkunut. Jos se ei ole hyvän pelin merkki niin mikä?

Ei peliä ilman protestia

Mafia II sai jo ennen julkaisuaan aikaan kunnon metakan, kun amerikkalainen amerikanitalialaisten oikeuksia puolustava järjestö veti herneet nenäänsä pelin aiheesta. Heidän mielestään on väärin, että italialaisen mafian touhuja kuvaava peli kuvaa kaikki italialaiset väkivaltaisina gangstereina.

Itse pelin pelanneena näkisin, että peli kuvaa osan italialaisista hyvinä vanhempina, osan ahkerina työläisinä, osan murtuneina juoppoina ja osan väkivaltaisina gangstereina. Siis sellaisina ihmisinä, jollaisia he olivat 1940-luvulla.

Järjestön vaatimukset olivat myös koomiset: viikkoa ennen pelin julkaisua he vaativat, että pelin julkaisua siirretään, kunnes siitä poistetaan kaikki viittaukset Italiaan ja italialaisiin. Toisaalta tuskinpa sitä oikeasti toivottiin, kunhan päästiin taas lehtien palstoille näkyville.

Versiolla on väliä

Omistatko molemmat konsolit? Pohditko, kummalle pelin ostat? Tässä tipsi!

Molemmat versiot pyörivät parhaimmillaan hyvin, pahimmillaan töksähdellen, kallistuen sinne paremman suuntaan. PlayStation 3:n versiossa tämä sulavuus on kuitenkin saavutettu karsimalla pelimaailmasta yksityiskohtia. Ruoho on harvempaa, eivätkä vaatteetkaan heilu liikkeen ja tuulen mukana.

Tätä tasapainottamassa PS3-version mukana saa kuitenkin latauskoodin ilmaisia DLC-tehtäviä varten. Lisää sisältöä vai parempi ulkoasu? No, itse pelihän on joka tapauksessa rautaa, joten tuskin suu menee mutruun, pelasi kummalla koneella tahansa.

8/10

Kommentit

Käyttäjän arkistomies kuva
arkistomies

Loistava tarina ja tunnelma.

Käyttäjän Sakke kuva
Sakke
Käyttäjän ikupop kuva
ikupop

Loistava mutta turhan lyhyt

Käyttäjän mrpoms kuva
mrpoms

netti pelin puuttu

Käyttäjän makke111 kuva
makke111

ei todellakaan tarvitse nettipeliä, erinomainen!

Käyttäjän artapo kuva
artapo
Käyttäjän PSPiraatti kuva
PSPiraatti
Käyttäjän CH-HD kuva
CH-HD

Aikas mahtava peli

Käyttäjän jorma007 kuva
jorma007

tylsä enkä pidä tämäntapaisista

Käyttäjän GH Player kuva
GH Player

Loistava peli

Nostoja