Gangsterit syvällä suossa
Mafia III:a on odoteltu hieman pelonsekaisin tuntein. Sarjalla on aina ollut lämmin paikka sydämessäni, ja pidän Mafia II:ta monin paikoin yhtenä viime sukupolven aliarvostetuimmista peleistä. Vaikka uusi osa hylkää Cosa Nostran kultaisen aikakauden ja Yhdysvaltojen tunnetuimmat mafiakaupungit kertaheitolla, suurimmiksi huolenaiheiksi ovat toistuvasti nousseet varsinaiset pelilliset elementit. Lähes kaikki ennakkomateriaalit ja -katsaukset ovat antaneet varsin valjun kuvan Mafia III:n sekä teknisestä että pelimekaanisesta puolesta, mikä valitettavasti kuvastaa paremmin kuin hyvin myös valmista peliä. Niin harmillista kuin se onkin myöntää, Mafia III on parhaimmillaankin keskinkertainen tuotos.
Mafia III:n iso juttu ovat sen tarinalliset lähtökohdat, jotka onneksi kannattelevat varsin horjuvaa korttitaloa aina loppumetreille asti. Peli sukeltaa 1960-luvun syvän etelän tunnelmiin New Orleansista vaikutteensa ottaneessa New Bordeaux’ssa, jota päästään valloittamaan alue alueelta Vietnamin sodan veteraanin Lincoln Clayn saappaissa. Perinteisen valtataistelun lisäksi kyseessä on myös henkilökohtainen kostotarina, eikä peli epäröi käsitellä tummaihoisen päähenkilön kautta aikakautensa arkoja aiheita, kuten rasismia. Mikä parasta, asioihin ei tartuta isällisesti varoittaen vaan kaikessa raadollisuudessaan ja julmuudessaan. Järjestäytyneen rikollisuuden maailma on karu, mutta samaa voi sanoa vallassa olleista asenteista ja näkökulmista. Siksi onkin varsin hienoa, että Mafia III:n hahmot ovat alleviivattujen stereotyyppien sijaan vahvoja henkilöhahmoja, joiden kohtalot jaksavat kiinnostaa. Saako jokainen juuri sen, minkä he ansaitsevat?
Näkökulman- ja maisemanvaihdoksesta otetaan kaikki irti, eikä sen klassisemman mafia-aikakauden puuttuminen häiritse niin paljon kuin ennakkoon olisi voinut kuvitella. Mafia III:n tiheä syvän etelän tunnelma on usein käsinkosketeltavissa, sillä ajan ilme ja etenkin musiikki nostattavat fiilistä jatkuvasti tappiin asti. Kokonaisuuden kruunaa dokumenttimainen kerrontatyyli, jossa elossa olevat avainhenkilöt muistelevat tapahtumia vuosien takaa, mikä antaa myös paremman kokonaiskuvan kulissien tapahtumista. Päätehtävien tapahtumat ja tavoitteet on suunniteltu huolella, ja seuraavaa koitosta usein odotellaankin vesi kielellä.
Niin erinomaisia kuin tarinaosuudet ovatkin, urakka ei aina etene erityisen soljuvasti, sillä vauhdikkaan tarinatehtävän jälkeen tahti hyytyy useiden kaupunginosien valtauksen ajaksi. Tämän myötä Lincolnin kostotarina jää hieman Mafia II -tähti Vito Scalettan edesottamusten jalkoihin, koska edellisosan käsikirjoitus ja pelimekaniikka oli rytmitetty ja nivottu yhteen huolellisemmin.
Jo heti ensimetrit pelin parissa osoittavat, että Mafia III olisi kaivannut rutkasti lisää kehitysaikaa. Se ensinnäkin näyttää monin paikoin viime sukupolven peliltä, vaikka kaupunkimaisemista ajoittain saadaankin yllättävän tunnelmallisia erilaisilla savu-, sumu- ja valoefekteillä. Hetken ihastelun jälkeen ympäristöt saattavat seuraavan nurkan takana näyttää yllättävän karuilta ja karsituilta, mikä tuntuisi olevan yleinen ilmiö etenkin New Bordeaux’n suoalueilla. Kasvusto on jäykkää, suttuinen taivas muistuttaa jättimäistä hyttysverkkoa ja tyhjästä ilmaantuvat yksityiskohdat osuvat jatkuvasti silmiin. Onneksi konsoliversio pyörii tasaisesti.
”Asioihin ei tartuta isällisesti varoittaen vaan kaikessa raadollisuudessaan ja julmuudessaan.”
Pahinta kuitenkin on, että lukuiset kilpailevat avoimen maailman pelit eivät ainoastaan näytä huomattavasti paremmilta, vaan ne myös toimivat paremmin. Mafia III:n kohdalla avoin maailma tuntuu täysin turhalta ja tyhjältä, sillä sivupuuhastelu on loppujen lopuksi melko olematonta. Samaa saatettiin sanoa jo edellispelistä, mutta Mafia II:n tarina ohjasi pelaajia suoraan päätehtävästä toiseen sen verran tehokkaasti, ettei kulissimaisuus koskaan noussut niin merkittäväksi ongelmaksi. Mafia III:ssa sen sijaan vallataan matkan varrella alueita omille aluepäälliköille – joihin lukeutuu myös edellispelin päähahmo Vito – ja autetaan heitä parhaansa mukaan pikkuhaasteissa, minkä myötä paikasta toiseen ajelu ja mafiosojen listiminen käy nopeasti itseään toistavaksi ja puuduttavaksi.
Mafia III:n välimatkat ovat vieläpä käsittämättömän pitkiä, minkä takia leijonanosa pelistä vietetään auton ratissa. Tämän takia onkin hämmästeltävä lähes jokaisen menopelin kömpelyyttä ja suorastaan laahaavaa luonnetta, sillä pienetkin törmäykset pysäyttävät matkan tehokkaasti. Kuvitteellisen navigaattorin reitiltä poikkeaminen ei kannata oikeastaan koskaan, koska oikaisuyritykset usein johtavat umpikujiin tai täysin hakoteille. Koskaan ei voi olla varma, pystyykö ajopelillä läpäisemään kapeita kujia tai voiko Lincoln kavuta vastaan tulevan aidan tai katukiven ylitse. Avainkohteisiinkin on parhaillaan vain muutama sisäänpääsy, joten kaiken kaikkiaan avoimen maailman vapautta ei tunnu olevan mukana kuin nimellisesti. Kiitosta on kuitenkin annettava siitä, kuinka ajo-ohjeet on ujutettu tienristeyksiin tienviittoina, jolloin katse pysyy visusti pelimaailmassa alareunan kartan sijaan.
Viimeistelemättömyys tuntuu myös toiminnassa. Muskelikasamainen Lincoln on hiiviskelyssä melko kömpelö, vaikka hiljainen lähestymistapa helpottaisi huomattavasti räjähdysherkkien tilanteiden purkamista. Suojapohjainen räiskintä on sen sijaan lähinnä tarpeeksi toimivaa, vaikka omissa aseissa ei tunnu usein olevan yhtä paljon potkua ja tuhovoimaa kuin vastapuolen tussairessa. Lincolnin heikon kestokyvyn ja harvassa olevien panosten takia tilanteisiin onkin syytä valmistautua huolella ja harkiten, mikä ei silti aina takaa onnistumista. Pienikin virheliike saattaa saada vartijat hälyttämään apujoukkoja tai siviilit kutsumaan poliisit, mikä saa haastekertoimen heittämään volttia. Ärräpäiden määrä on suuri, kun yksi lukuisista itsetuhoisista haulikkomiehistä pääsee viime metreillä paukuttelemaan aivan iholle, jolloin koko tehtävä on aloitettava alusta uudelleen. Haaste ei tietenkään ole koskaan pahasta, mutta Mafia III:n kohdalla tilanteet eivät läheskään aina tunnu reiluilta.
Yhteenottoja voi toki helpottaa puhelinlinjojen sulkemisella, apujoukkojen kutsumisella ja muilla kukkaroa mukavasti keventävillä apukeinoilla, joita Viton, Cassandran ja Burken kaltaiset aluepomot tarjoavat Lincolnille. Näihin turvautuminen tosin vaatii, että päätehtävien ohessa puuhastelee tyhjänpäiväisiä sivubisneksiä kulut kattaakseen, mutta hyödyt ovat yleensä selkeät. Pelaaja joutuukin usein päättämään, suosiiko aluejaoissa yhtä apuria saadakseen tämän kaikki edut vai jakaako huomion tasaisesti kaikille sovun säilyttämiseksi. Tämä korostaa rahtusen verran sivutehtävien ja aluepomojen tärkeyttä, mutta hyvästä ideasta huolimatta toteutus tuntuu väkinäiseltä.
Mafia III:n ongelma tuntuukin olevan, ettei se oikein itsekään tiedä, mitä se haluaa pelimekaniikoillaan tehdä. Se on ehdottomasti parhaimmillaan päätehtäviin keskittyessä, jolloin Mafia-fanit saavat nauttia New Bordeaux’n vahvasta tunnelmasta, erinomaisista hahmoista ja karusta tarinankerronnasta täysin siemauksin, kun taas pelillinen puoli on jämähtänyt kauas menneisyyteen lukuisilla osa-alueilla. Selkeämpi visio tai keskittyminen ison avoimen maailman sijaan vaikkapa suoraviivaisempaan toimintapakettiin olisi tehnyt pelille ihmeitä. Nyt pettymystä on vaikeaa peitellä, sillä Mafia III:lla olisi ollut kaikki elementit erinomaiseen peliin. Tällaisenaan se on yksi tämän sukupolven suurimpia hukattuja potentiaaleja.
5/10
Mafia III on erinomainen ja vahva gangsteritarina, joka kerrotaan varsin keskinkertaisen pelin raameissa.
Ville Arvekari