Sain kuusivuotiaana joululahjaksi taikurinlaatikon, jossa oli taikasauva, pelikortteja ja kaikenlaista rekvisiittaa. Olin siihen aikaan aivan Paul Danielsin taikashow’n lumoissa. Harmaatukkainen brittiherrasmies kykeni tekemään pienimmästäkin korttitempusta ällistyttävän esityksen. Taikurinlaatikko ei kuitenkaan tehnyt minusta taikuria, sillä tarvittava sorminäppäryys puuttui.
Pääsin jatkamaan taikurinopintojani DS:n Magic Made Fun -pelissä. Iän puolesta alan olla hommaan jo vähän vanha, sillä Magic Made Fun on selkeästi tähdätty nuoremmille taikureille. Sen temput eivät iske kyyniseen ja vanhaan ihmiseen.
Peli on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäinen on eräänlainen yksinpeli, jossa Magic Made Fun jekuttaa pelaajaa ja opettaa taikuuden perussäännön: mikä tahansa uppoaa yleisöön, jos sen huomion onnistuu suuntaamaan toisaalle oikealla hetkellä. Nämä temput perustuvat yksinkertaiseen silmänkääntöön ja matemaattisiin kikkailuihin, joiden viehätys karisee jo ensimmäisen kerran jälkeen.
Elämän korttipakka
Toisessa osuudessa harjoitellaan taitoja, joista saattaa olla hyötyä taikuriksi haluavalle. Pelin mukana tulee aito huijauskorttipakka, jota käytetään tietyissä tempuissa. Pakan käyttöä treenataan pasianssia muistuttavissa peleissä. Sisäistä kelloa viritetään naputtamalla kosketusruutua sekunnin välein, ja hahmotuskykyä kehitetään piirtämällä kirjaimien peilikuvia. Mikään harjoituksista ei ole kovin innostava, mutta ne on silti pakko tehdä.
Uudet temput ja harjoitukset nimittäin avautuvat taikapisteillä, joita saa vain harjoittelemalla. Yhden päivän aikana voi Brain Training -pelien tyyliin saada vain rajoitetun määrän pisteitä. Hidastettu eteneminen ei pysty peittämään sitä tosiasiaa, ettei Magic Made Funissa ole tarpeeksi sisältöä. Itse päädyin hankkimaan päivittäiset harjoituspisteet tyrimällä sisäisen kellon harjoituksia pikavauhdilla. Fiksumpaa olisi ehkä ollut harjoitella temppuja uudestaan ja uudestaan, mutta kärsivällisyys ei riittänyt.
Show must go on
Magic Made Funin pelastaa sen kolmas ja tärkein osio, jossa pelaaja tekee taikatemppuja yleisölle DS:n ja korttipakan avulla. Pelin tusinan eri tempun laatu ja vaikeustaso vaihtelevat roimasti, ja jotkut temput ovat todella noloja. Tyylikkäämmät temput taas saavat kyllä yleisön innostumaan, mutta ne vaativat showmiehen taitoja. Muuten yleisö hoksaa nopeasti kikat taikuuden takana. Showtemppujen jo valmiiksi rajallista määrää karsii ikävästi se, ettei peliä ole lokalisoitu. Hölmömpikin suomalainen yleisö tajuaa, että jotain on vialla, kun taikuri alkaa kailottaa DS:lle käskyjä englanniksi kesken tempun.
Magic Made Fun ei yksinään pysty opettamaan taikurintaitoja kenellekään. Se kyllä painottaa taikuuden tärkeitä osa-alueita eli esiintymistaitoja ja kärsivällistä harjoittelua, joten siitä voi olla hyötyä alan kirjallisuuden ja taikalaatikoiden kaltaisen rekvisiitan seurana.
Taikuuden takana
Varoitus: Älä lue tätä laatikkoa, ellet halua tietää pelin taikojen salaisuuksia.
Koska ihmisiä kiinnostavat taikatemppujen salat, paljastan nyt kaksi pelin tempuista. Ensimmäinen niistä on pelin avaustemppu, joka todistaa taikayleisön hyväuskoisuuden. Pelaaja valitsee siinä viidestä kuvakortista yhden, minkä jälkeen kortit sekoitetaan ja DS poistaa pelaajan valitseman kortin. Käsikonsoli ei suinkaan lue pelaajan aivoaaltoja, vaan peli vaihtaa itse asiassa kaikki kortit. Omaan korttiinsa syventynyt pelaaja ei kuitenkaan huomaa tätä, sillä kaikki kuvakortit ovat melko samannäköisiä.
Toinen paljastus koskee kolikkotemppua, jota suomalainen taikuri ei voi esittää kunnolla. Pelaaja pyytää siinä uhriaan piirtämään DS:n kosketusruudulle silmät, jotka sitten kääntyvät tuijottamaan konsolin sitä puolta, jolle yleisö asettaa kolikon. DS ei taaskaan käytä yliluonnollisia voimia, vaan taikurinalku painaa hyvällä hetkellä nappia ja käynnistää koneen mikrofonin ja äänentunnistuksen. Suomessa pöljinkin yleisö alkaa kuitenkin epäillä jotain, kun wannabe-Copperfield alkaa huutaa sanoja ”Where” ja ”Look” ainoastaan englantia ymmärtävälle pelille.