Abrakadabra, beibi
Velhoista ei ole kuin harmia. Gandalf asetti maailman kohtalon karvajalkaisten hippien harteille ja Dumbledore koulukiusasi oppilaitaan järjettömän suunnitelman nimissä. Oma lukunsa ovat Magickan velhot. He ovat vankka todiste siitä, ettei massatuholoitsuja pitäisi antaa ihan joka pällille.
Juuri kun velhosodista henkiin jääneet fantsufarmarit luulevat, että on turvallista palata pelloille, muinainen ennustus pyörähtää käyntiin, örkit ja hiidet iskevät kyliin ja yhdestä neljään velhoa päättää, että on aika kylvää summittaista tuhoa kahdeksalla taikaelementillä.
Näennäisesti paljonkin on muuttunut, sillä pc-pelinä aloittanut Magicka siirtyy kakkososassaan myös PS4:lle ja alkuperäisestä vastaava Arrowhead-studio on korvattu Pieces Interactivella. Ja todellisuudessa juuri mikään ei ole muuttunut.
Tulokkaille Magicka 2 on melkoinen sulateltava, sillä taistelu on edelleen taikaelementeistä koostettavien loitsuyhdistelmien kasaamista vihollislaumojen vyöryessä niskaan joka suunnalta. Velhot ovat pahin uhka itselleen ja kavereilleen, sillä sormet saavat tanssia näppiksellä tai ohjaimella Tšaikovskia tulkitsevan mestaripianistin tyyliin. Tuli, vesi, jää, puhdas taikuus ja kumppanit risteytyvät jäämuureiksi, kuolemansäteiksi, voimakentiksi ja liekinheittimiksi, joiden keskinäiset yhdistelmät luovat kaaosta jo ennestään tupaten täydelle taistelukentälle.
Ykkösen nähneille kaikki on tuttua, ja heitä Magicka 2 alkaa ihmetyttää nopeammin. Miksi vieläkään ei saatu parempaa tarinakampanjaa, vaan ykkösen toisinto tylsempänä versiona? Miksi tietyt taiat ja monimutkaisemmat näppäinyhdistelmät on poistettu, ja miksi osasta on tehty pikanapeilla käynnistettäviä erikoisloitsuja? Luulisi, että jatko-osan pitäisi mennä eteenpäin eikä pysyä samana muutaman taka-askeleen kera.
Sekä tulokkaat että veteraanit näkevät kuitenkin isommat ongelmat, pelin välillä kömpelöltä tuntuvan ohjauksen sekä taipumuksen lisätä jo ennestään kovaa vaikeustasoa hölmöin keinoin. Pahimpia vihollisia eivät ole örkit, peikot tai edes useampaan otteeseen käytetyt Giant Enemy Crabit, vaan ruudun reunat. Kentät ovat todella ahtaita, ja pahimmissa kohdissa kamera jumittuu tahallisesti paikalleen estäen loogisen liikkeen (lue: perääntymisen). Sen jälkeen edestä ja takaa alkaa lappaa vihulaisia jättäen pelaajan mottiin, joka on olemassa oikeastaan vain pelimekaniikan tasolla. Pöh moiselle. Vielä isompi pöh kuuluu pomoille, jotka kestävät liikaa ja jotka täyttävät ruudun jatkuvasti pienillä kätyreillään. Pelaaja hölkkää ympäri ruutua hiki hatussa ja toivoo, että ehtisi välillä lasauttaa edes millin pois pomon ylimitoitetusta energiapalkista.
Unohtaa ei voi sitäkään, että Magicka 2 on edeltäjänsä tavoin huumoripeli, mutta harva vitsi naurattaa samalla tavalla kahteen kertaan. Peli suosii viittauksia fantasiaviihteeseen, mutta kierrättää samalla kaskuja ykkösosasta. Pakko myöntää, että se hymähdyttää silti useampaan otteeseen. Erityisesti ääninäyttelyn keksitty kieli – fantsuhöpinän, siansaksan ja ruotsin risteytys – nostattelee suupieliä.
Kaikesta nihkeilystäni huolimatta Magicka 2 on viihdyttävä toimintapeli, joka pohjaa sekä lihasmuistin kartuttamiseen, nopeisiin reflekseihin että taitoon valita oikeat, tilanteeseen sopivat taiat silmänräpäyksessä. Se on silti oikeasti mahtava paketti vain, jossa sinulla on kaksi tai kolme yhteispelistä pitävää kaveria, jotka eivät ole kokeneet ensimmäistä Magickaa. Se on aika rajattu kohderyhmä. Yksinäisille velhoille pelin vaikeustaso on nimittäin aivan liian karmea.
Isompi ongelma on kasvanut kilpailu. Massatuhoa, kaaosta ja huumoria viljelevien yhteistyötoimintapelien rimaa nosti aivan taannoin mielipuolinen Helldivers, jonka takana ovat alkuperäisen Magickan tekijät. Ehkä se vaikeasti määriteltävä ”taika” siirtyi heidän mukanaan toiseen valtakuntaan.