Japani-ropet ovat erikoinen ja aivan omanlaatuisensa pelien lajityyppi. Niissä yhdistellään niin seikkailua, roolipelaamista, taktisia tai reaaliaikaisia taisteluja, suuren suuria silmiä, kummallisia juonikuvioita, jymähtäneitä kliseitä kuin tietysti grindaustakin. Mutta miten käy, kun JRPG-pelien maailmaan syöksytään korealaisnäkemyksen kera? Osataanko Koreassa muutakin kuin pelata telkkarissa ja grindata?
Magna Carta 2 alkaa kliseisesti. On nuori, kaunis sankaripoika, joka on menettänyt muistinsa. On kaunis ystävätär, joka tukee pieneen kyläyhteisöön otettua nuorukaista, tämän oikuista huolimatta. On häikäisevä prinsessa, joka ilmestyy armeijoineen puolustamaan kylää vihollisilta. Ja sisällissotaan ajautunut valtio, jonka valtapiireihin nuorukaisemme putoaa.
Mutta ei mennä liikaa asioiden edelle. Katsotaan ensin, mitä peli pohjimmiltaan tarjoaa. Tarina alkaa juoksenteluna paikasta toiseen, pikkutehtäviä suoritellen ja jaaritellen. Pelin maisemat muuttuvat, ja pelaajalle opetetaan pelin taika- ja taistelujärjestelmiä. Sitten pelin ongelmat monipuolistuvat, vaikka pelaaminen onkin edelleen lähinnä juoksemista. Lopulta tositoimet alkavat, draama kärjistyy, hahmokavalkadi laajenee ja toiminta nousee pääosaan.
Ei Magna Carta 2 oikeastaan mitään uutta tarjoa. Anime-silmiä on nähty ennenkin, ja peli rakentuu perinteisen toimintaseikkailun päälle, höystäen sitä roolipelimäisellä hahmonkehityksellä ja reippailla taisteluilla. Nuorten ja isorintaisten naispääosien kera, luonnollisesti.
Seikkailuja, jännitystä ja tosi villejä juttuja
Pitkän ja tahmean alun jälkeen Magnasta paljastuu viehättävä seikkailu, jolla on sanomaakin. Vaikka matkaaminen on pääosin kapeassa railossa tallustamista, niin matka on monipuolinen ja kiinnostavakin. Pelkän päätarinan tehtävillä matka sujuu nopeasti, mutta valinnaisista sivutehtävistä saatavilla rahoilla, esineillä ja tietysti kokemuspisteillä myöhemmät haasteet ratkeavat helpommin.
Pelijärjestelmässä on monia mukavia, toki usein seikkailuissa nähtyjä, piirteitä. Pelaajalla voi olla ryhmässään useita jäseniä, joista kerrallaan kolme aktiivisina. Aktiivijäseniä voi vaihtaa koska tahansa. Taistelut sujuvat reaaliaikaisesti ja pelaaja voi määritellä toisten hahmojen tekoälyn toimintalinjat. Tukevatko nämä pelaajaa, hyökkäävätkö ne vapaasti vai parantelevatko ne? Systeemi toimii useimmiten hyvin. Käyttöliittymä on käytännöllinen, joskin taistelussa niin ”chainien”, eri hahmojen tehokkaampien hyökkäysten ketjuttamista, on hankala käyttää tehokkaasti.
Lisää kehuja annettakoon toimivasta ja monipuolisesta hahmonkehityksestä sekä mainiosta oivalluksesta aseiden suhteen. Niidenkin kykyjä ja pelaajalle antamia bonuksia voi näet kehittää.
Magna Carta 2:sta kuoriutuu sinänsä tyypillinen, mutta miellyttävä toimintaseikkailu. Vaikka tarina eteneekin tiukasti raiteilla ja ravaamista on väliin rasittavan paljon, niin tarina vie lopulta mukanaan eikä pelikään ole pelkkää Korea-grindiä. Sitä voi pitää saavutuksena.