Mario Kart DS

Peliarvostelijalle vaarallisin ammattitauti on kyynisyys. Tiedättehän oireet – lausunnot täyttyvät kommenteista ”tämä on sitä samaa vanhaa, ei innovaatiota missään, taas kerran uusintaversio, kaikki on jo nähty, parasta se oli NES-aikoihin…” Mario Kart DS on kyynisen kriitikon painajainen – ja tosipelaajan riemujuhlaa. Taas kerran lähdetään sienimaailmaan. Lakitu lentää kameramiehenä ja radalla Mariot, Bowserit, Peachit ja Toadit kiitävät sivuluisussa, viskelevät Koopa-kuoria, Bob-ombeja ja välttelevät Goombia ja piraijakukkia. Pelimekaniikka on helposti opittavaa: A kaasuttaa, B jarruttaa, R hyppää sivuluisuun ja L/X käyttää esineitä. Periaatteessa mitään muuta ei tarvita, ja helpoimpia tasoja pelatessa sallitaan epäilys, että näillä kyvyillä pärjää loppuun saakka. Näin ei tietysti ole: äkkiä pitää oivaltaa sivuluisumisen salat. Mikroauto pitää hyppäyttää liukuun, jonka jälkeen ristiohjainta napautellaan eri vuorotellen eri sivusuuntiin, jolloin pyöristä lentää kipinöitä. Kun ne leimuavat punaisina, R-napin irrottaminen antaa lyhyen turbon. Ei tämä nyt mitään vakavaa ajosimulaatiota ole, mutta sivuluisun ohjaamisessa on ihan oma haasteensa ja hauskuutensa. Tehtävätilassa ratkotaan lähinnä erilaisia ajokokeita. Siellä erityisesti huomaa, että pelin ajomallista nauttii yksin radalla ollessaankin. Tämä on parasta Mario Kartia.

Esinettä eteen!

Esineidenkin ympärillä alkaa kisoja pelatessa paljastua lisää strategiaa. Banaaninkuorta ei välttämättä kannata pudottaa vain mihin tahansa kohtaan rahaa – entä jos siihen törmää itse seuraavalla kierroksella? Kuorella voi myös torjua takaa tulevia Koopa-kilpiä tai sen voi heittää viime hetkellä eteenpäin ja yrittää pysäyttää vastustajaa. Toki silloinkin vaarana on että banaani sattuukin omaan nilkkaan. Parhaita hetkiä nettipelissä koin, kun olin ratkaisevan kisan kakkosena. Viimeisen kierroksen viimeisestä laatikosta sain banaaninkuoren. Vippasin sen eteenpäin edelläni ajavan Luigin eteen, joka pyörähti juuri ennen maaliviivaa. Voitto maistui makealta, vaikka vastustaja varmasti kirosi pelin epäreiluutta. Epäreiluus tulee nimittäin itsellekin mieleen, kun pahimmillaan päälle putoaa ensin aina osuva sininen Koopa-kuori, sitten heti perään saa osuman hakeutuvasta punaisesta kuoresta ja vielä joku napauttaa suoraan kiitävällä vihreällä kuorella. Sattumalla on Mario Karteissa roolinsa, ja sitä vihaa tai rakastaa, riippuen onko itse osumat vastaanottava vai tarjoava osapuoli.

Radalla koreasti

Vaikka Mario Kart DS ei teknisenä saavutuksena ällistytä, on sitä kaunis katsella. Ruudunpäivitys on horjumatonta ja vikkelää, tapahtumia on helppo seurata, ja mikä parasta, radoilla on Nintendon tyypillistä luonnetta ja mielikuvitusta. Mario Sunshinen perintöä oleva Delfino Square, perinteikäs, f-zeromainen Rainbow Road, Luigi’s Mansion ja erityisesti Yoshi Falls ovat yhtä aikaa omalaatuisia ja ilahduttavia. Yhteensä ratoja on 32, joista 16 perustuu vanhojen Mario Kartien parhaimmistoon. Musiikit seuraavat ratojen teemoja, ja nekin noudattavat Marion hovisäveltäjien traditiota. Tässä vaiheessa lienee siis jo kaikille selvää, että sienimaailmasta ahdistuvien asennevammaisten kannattaa kiertää tämä peli kaukaa. Muille Mario Kart DS on kuitenkin esimerkillinen paketti. Yksinpeli ei ole kärsinyt tippaakaan siitä, että tässä paketissa lanseerataan myös Nintendon Wi-Fi Connection -palvelu, ja vaikka moninpelivaihtoehdot netin yli ovat yksinkertaiset, toiminnon helppous hurmaa. Samassa huoneessa langattomasti päästäänkin sitten paljon monipuolisempaan toimintaan. Vain kyynikko tai tekotärkeilijä voi valittaa. Mulle tämä on Mario Kartia parhaimmillaan, ja monella saralla askel eteenpäin koko pelisarjalle. Sen ääressä iloitsee niin aloittelija kuin tosipelaajakin. Siispä vaietkoot kyynikot.