Vaikka pelin nimi onkin Mario Smash Football, ei tällä tekeleellä ole oikeastaan mitään tekemistä jalkapallon kanssa. Pikemminkin mieleen tulee 8-bittisen Nintendon, C64:n tai Amigan vanhat jääkiekkopelit, joissa ei säännöistä niin väliä ollut – villi ja välitön meno oli tärkeämpää. Tässä onkin pelin vahvuus ja heikkous.
Ei jälkeäkään realismista
Mario Smash Footballissa kentällä vipeltää tuttuja hahmoja Mario-universumista. Alussa valitaan kapteeni kahdeksasta eri vaihtoehdosta. Kovinkaan omaperäisiä ne eivät ole: mukana ovat tutut Mario, Luigi, prinsessa Peach, Daisy, Wario, Yoshi, Waluigi ja vanha karvatassu Donkey Kong. Valinnalla ei ole väliä, vaan kaikki kapteenit on varustettu samalla kyvyllä, superpotkulla, joka aktivoidaan b-näppäintä painamalla. Ruutuun ilmestyy golfpeleistä tuttu mittari, ja kun onnistuu ajoittamaan kaksi painallusta oikein, potkaisee pelaaja pallon verkkoon maalivahti mukanaan. Superpotku on kahden maalin arvoinen, joten sitä kannattaa kokeilla aina, kun vain tilaa löytyy.
Pelaaminen on muutenkin yksinkertaista. A-napilla syötetään, b:llä potkaistaan ja x-namiskalla pelaaja tekee erikoisliikkeet, heittelee ne tutut banaaninkuoret kentälle ja niin edespäin. Siinä se. Pelaaminen on helppoa ja yksinkertaista, eikä taktiikoista ole tietoakaan. Donkey Kong lätkäisee palloa nyrkillään – Jumalan kädestä ei ole kyse, vaan karvaisen nisäkkään lentopalloilusta, jolle ei jalkapallopelissä pitäisi tilaa olla. Se on sitä huumoria.
Graafisesti peli ei yllätä. Pelaajat vipeltävät ruudulla söpösti. Pelikentät ovat värikkäitä, mutta valitettavan tylsiä. Äänimaailma on tuttuakin tutumpi. Mario hihkuu, prinsessa kimittää ja ne psykedeeliset sienioliot hihkuvat nekin. Aina välillä töötti tömähtää ja kentälle tipahtaa taivaista tulta sylkevä Bowser, joka tuo oman lisänsä otteluun räkimällä eldistä ohikipittävien pelaajien päälle. Miksi? Sen kun joku kertoisi.
Yksinpelinä kestämätön
Yksinpelinä Mario Smash Football on kuin pelaisi biljardia pilkkopimeässä: tylsää läiskintää, jossa ei ole järjen hiventäkään. Pelin vaikeustaso on liian alhainen, eikä tylsä viisi vastaan viisi -futis jaksa kiinnostaa, etenkään kun pelin turnauksissa ei pahemmin variaatioita ole. Sijoituttuaan cup-muotoisissa turnauksissa kolmen parhaan joukkoon saa käyttöönsä uusia pelikenttiä. Näitä kenttiä on kuitenkin vain neljä kappaletta, eivätkä ne tarjoa peliin mitään konkreettisesti uutta.
Pelin kehitellyt tiimi olisi saanut lähteä rohkeasti vielä hullumpaan suuntaan. Olisivat potkaisseet kentälle pari palloa lisää tai heittäneet sekaan piirun brutaalimpaa meininkiä klassikoksi nostetun Brutal Sports Footballin tapaan, niin johan olisi alkanut lyyti kirjoittaa tästäkin pelistä ylistävämmin. Kun Mariolla olisi voinut päästä lätkimään kunnolla sitä ilkeää Wariota päin näköä, olisi paha saanut palkkansa ja ainakin jääkiekkofanit lisää kuolattavaa pelin äärellä.
Nyt kaikki on liian kilttiä, liian tavallista ja ennen kaikkea liian tylsää. Neljän pelaajan moninpeli toi ruudulle sikamaisen sähläyksen tunteen, joka pelastaa pelin surkeasta ihan kiva -kategoriaan. Mutta miksi nykyaikana tehdään urheilupelit ainoastaan suuremman väkijoukon pelattavaksi niin, ettei niistä yksin voi täydellä teholla nauttia?
Ei pelkkiä pahiksia
Mario on yksi maapallon tunnetuimpia amerikanitalialaisia. Tv-sarjoissa ja elokuvissa mafiosoilla – sillä rikollisjärjestöihin amerikanitalialaiset lähes poikkeuksetta aina kuuluvat – on tapana syödä pastaa ja ampua velkakierteisiä ihmisiä polvilumpioihin. Tänä päivänä mafian rivimiehillä on tapana käyttää joko tummia liituraita-asuja tai vaihtoehtoisesti tuulipukuja.
Ensimmäinen amerikanitalialainen oli Kristoffer Kolumbus, joka seilasi paatillaan uudelle mantereelle vuonna 1492. Marion ja Kolumbuksen lisäksi muita italialaisia sukujuuria omaavia kuuluisuuksia ovat muun muassa näyttelijät John Travolta ja Susan Sarandon sekä nelinkertainen Oscar-voittaja, säveltäjä Henry Mancini.
Wikipedian mukaan Yhdysvalloissa oli vuonna 2000 15,6 miljoonaa italialaisia sukujuuria omaavaa ihmistä.
Ei jalkapalloa vaan futsalia!
Mario Smash Footballissa ei pelata perinteistä futista, vaan eräänlaista jääkiekon ja futsalin sekoitusta.
Futsal sai alkunsa vuonna 1930 Montevideossa, Uruguayssa, kun Juan Carlos Seriani sai idean lajista, jota voitaisiin pelata paikallisen NMKY:n sisätiloissa. Ensimmäiset lajin viralliset säännöt julkaistiin vuonna 1936 Sao Paolossa, Brasiliassa. Lajin kattojärjestöksi perustettiin FIFUSA vuonna 1971. Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA otti lajin siipiensä suojaan 1989.
Virallisissa futsal-otteluissa kenttä on huomattavasti oikeaa jalkapallokenttää pienempi, 25–42 metriä pitkä ja 15–25 leveä. Molemmissa joukkueissa on viisi pelaajaa, ja peliaika on kaksi kertaa 20 minuuttia.
Lajin säännöt eroavat jonkin verran normaalista futiksesta. Esimerkiksi rajaheiton tilalla on rajapotku, ja kuudennen virheen jälkeen puolustava joukkue ei saa vapaapotkuissa tehdä muuria maalin ja vaparia laukovan pelaajan väliin. Lisäksi ulosajon seurauksena puolustava joukkue joutuu pelaamaan kaksi minuuttia yhden miehen vajaalla tai kunnes vastustaja tekee maalin, jolloin uusi pelaaja voidaan ottaa kentälle. Hieman kuten jääkiekossa, siis.