Mario Strikers: Battle League -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden heinäkuun numerossa 235. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Kilvellä nilkoille
Mario kirmaa tovereineen taisteluntäyteisille jalkapallokentille ensimmäisen kerran sitten vuoden 2007. Mario Strikers: Battle League on yksinkertaisiin asioihin panostava pallottelu, jonka keskiössä ovat kenttäpelaajiksi valitut Mario-universumin tuttavuudet. Jos mielii pelata vauhdikkaita otteluita verkon yli uusia tuttavuuksia tai ystäviä vastaan, luvassa on Marion näköistä ja suunnilleen jalkapallon tapaista toimintaa maksimissaan kahdeksan pelaajan voimin. Yksin pelailevalle ja syvällisempää etenemistä kaipaavalle tarjolla on pitkälti tunnelmaa, jossa hyperpotkut ropisevat yläriman kautta katsomoon.
Mario Stikers: Battle League jatkuu samaisella perusidealla, joka nähtiin sekä GameCubelle että Wiille julkaistuissa edeltäjissä. Muutoksia toki on, mutta kieli poskessa tulkitun jalkapallon suuntaviivat ovat edelleen lähempänä samaa kuin mitä Mario Kart on kilpa-ajopeleille. Apukeinoja karkuteille lähteneen vastustajan jallittamiseksi annetaan, ja voimankäyttö on lähempänä vapaaottelua kuin viheriöiden taitopeliä. Ja tässäkin Mario Strikersissa voi tehdä peräti kaksi maalia yhdellä kertaa.
Sen kummempia taustatarinoita tilanteelle ei kerrota, mutta jossain vaiheessa videopeliuraansa Mario, Luigi, prinsessa Peach, Toad ja Bowser ovat päätyneet kisailemaan jalkapallossa viiden hengen joukkueissa. Muut kenttäpelaajat ovat Donkey Kong, Rosalina, Wario, Waluigi ja Yoshi, joten kovin suurta hahmokattausta kentällä ei nähdä. Hahmomallit, kentät ja toiminta ovat kaikki Nintendon tapaan sekä yltiövärikästä että kodikasta.
Eri hahmoilla on lisäksi vahvuutensa eri tehtävissä, joten Mario, Luigi ja Yoshi kannattaa laittaa tekemään maaleja ja Toad tai Peach juoksemaan puolustus solmuun. Donkey Kong ja Bowser kannattaa panna kolaamaan toiveikkaat yrittäjät pitkin pelikenttää reunustavaa sähkövallia. Neljän eri hahmon kokonaisuuksia on monia, mutta useimmat saman pelipaikan hahmot ovat varsin lähellä toisiaan. Tunnelmaltaan pelailu on rentoa ja tuntuma hahmoihin sopivan joustava. Pienen opettelun jälkeen maalipaikkojen rakentelu sujuu jo mallikkaasti.
Toimintaa alleviivaa kosketusten, taklausten ja väistöjen ajoittamisen tärkeys. Oikea-aikainen jatkosyöttö lähtee nopeasti eteenpäin ja potku maalia kohti entistä kovempaa. Kunnon taklaus päästää pelaajan suoraan kiinni palloon vastustajan keräillessä itseään, ja akrobaattinen väistöliike panee vauhtia nappulakenkiin hetkiseksi. Kaikki tämä kulminoituu maalintekoyrityksiin, joita voi kokeilla nopeilla suorilla vedoilla, ampumalla palloa maalin kulmiin tai lataamalla potkua hetkisen, jolloin kiskaisu lanaa tielle eksyneet puolustajat sivuun tai maalivahdin tolpiltaan.
Kaikista hekumallisin maalinteon apukeino on kuitenkin Hyper Strike, joka mahdollistuu vain tietyn aikaa voimassa olevalla energiapallolla. Oikein suoritettu hyperpotku nettoaa joukkueelle kaiken spektaakkelin lisäksi myös kaksi maalia yhden hinnalla, joten sillä voi kiriä takaa-ajoasemasta ohi vielä viimeisillä sekunneilla. Satunnaisesti tipahtelevat energiapallot eivät aina tunnu rehdisti ajoitetuilta, mutta superiskujen toteuttaminen on sen verran hidasta, että nilkoille ehtii potkimaan helposti vähän kauempaakin.
Mario on ottanut jalkapallokentälle mukaan kättä pidempää, jotta otteluiden vauhdikkuus ei jäisi sattuman varaan. Vastustajaa saa huitoa ja potkia kumoon vailla vaaraa minkäänvärisistä korteista, minkä lisäksi vastapuolta saa kurittaa viskomalla päälle kaikenlaista irtaimistoa. Punaiset kilvet jahtaavat kohteitaan automaattisesti, ja niiden vihreät versiot pitää totuttuun tapaan tähdätä itse.
Bob-ombit poksahtavat kaataen kaikki hahmot räjähdysalueellaan, ja banaaninkuorella voi pysäyttää vastuksen suoralla osumalla tai ansoittamalla tämän juoksureitin. Työkalupakista löytyvät myös punainen voimatatti, joka antaa hetkellisesti lisää nopeuta, ja tärkeimpänä legendaarinen voimatähti, joka tekee kantajastaan väliaikaisesti voittamattoman ja tämän vedoista vielä himpun verran vaarallisempia.
Esineet poimitaan kentälle satunnaisesti putoilevista kuutioista, joskin tappiolla oleva tai erityisen likaisen taklauspelin kohteeksi joutunut joukkue tuntuu saavan niitä useammin suoraan omalle kenttäpuoliskolleen. Satunnaisesti määräytyvät esineet ja niiden käyttö tiukassa paikassa saavat aikaan kaaosta, jossa varmat maalipaikat pysähtyvät pommiin ja puolustus lentelee pitkin kenttää tähtivoimien vuoksi. On kunkin pelaajan päätettävissä, onko esineiden satunnainen luonne ärsyttävä ominaisuus vai hupaisan kaaoksen siemen.
Mario Strikers: Battle Leaguen puute on ainutlaatuisen pelimuodon puuttuminen. Pelitilojen vähyys vaivaa ihan yleiselläkin tasolla, mutta käytännössä voi pelata joko nopeita yksittäisiä otteluita tai turnauksia tekoälyä vastaan tai verkossa. Opetusosion lisäksi mitään haastetilaa tai edes hiukan tarinavetoisempaa pelitilaa ei ole, joten pitkäaikaisempaa hauskuutta on pakko etsiä verkosta. Yksinpelinä voi selvittää tiensä vaikeampien turnausten tai lisävarusteiden luokse, mutta mitään kunnollista avattavaa ei niiden lisäksi juuri ole.
Joukkueen voi virittää oman pelityylin mukaiseen kuntoon ostamalla uusia nappulakenkiä, kypäriä ja muita varusteita hahmovalikon kautta. Viiden erilaisen perussetin osaset nostavat hahmojen ominaisuuksia, kuten nopeutta, maalintekotaitoa tai voimaa, mutta vastaavasti jokin muu ominaisuus heikkenee samassa suhteessa. Näin voi tehdä vaikkapa maalitykistä entistä kovemman turhasta syöttötaidosta lainaamalla tai lisää taklaustehoa puolustukseen viimeistelyn kustannuksella. Tosin tekoäly on sen verran selvä vastaantulija turnauskaavioiden loppuun saakka, ettei joukkueelleen tarvitse ostaa kovin monta kenkäparia.
Juuri tekoälyä vastaan mitellessä Mario Strikers: Battle League tuntuu keskeneräisimmältä. Sekä oman joukkueen että vastustajan liikkeet ovat pian niin helposti luettavissa, että touhusta puuttuu kunnon haaste. Jos saa istutettua neljästä kahdeksaan kaveria saman tai useamman Switchin ääreen moninpeliä varten, kamppailuista saattaa muodostua Mario Partyjen arvioista viihdettä pitkäksikin aikaa. Oman kotistadionin koristeluun vaadittavien palkintonappuloiden lisäksi eteneminen perustuu käytännössä vain korkeampiarvoiseen divisioonaan nousemiseen.
15 vuotta on pitkä aika odottaa uutta Mario Strikersia, ja tuore jatko-osa sekä ilahduttaa että turhauttaa tarjonnallaan. Toisaalta Mario-tyylin jalkapalloilu on parhaimmillaan nopeatempoista hupia, joka kuulostaa ja näyttää yhtä persoonalliselta kuin karsittu hahmokatras. Pelitiloilla ei juhlita, eikä peliin ole kuluneesta ajasta huolimatta saatu uutta ja ainutlaatuista pelitilaa. Tekoäly on mitä on, avattavia hahmoja ei ole, ja saavutettavaa on muutenkin vain murusia verrattuna keskimääräisen Mario-pelin tarjontaan.