Vanha kunnon viiksimies Mario on päättänyt laajentaa repertuaariaan putkien rassaamisesta ja prinsessojen pelastamisesta lelu- ja huvipuistobisnekseen. Mariolandian avajaisten kunniavieraaksi on kutsuttu hemaiseva Pauline-neiti. Juhlahumussa olevat Mario ja Pauline eivät aavista, että yleisön joukossa lymyilee toinenkin tuttu, pahanilkinen gorilla Donkey Kong. Salamarakastumisen kokeva Donkey päättää tehdä kingkongit ja ryöstää Paulinen. Moinen härski peli ei vetele, joten Marion velvollisuutena on jälleen ryhtyä pelastuspuuhiin. Putkimies on kuitenkin joko tullut laiskaksi tai noidannuoli vaivaa, sillä Mario laittaa asialle Mini-Mariot, vedettävät näköislelunsa. No, vieteriukot eivät ainakaan vaadi vaarallisen työn lisää.
Mario vs. Donkey Kong 2 on hyvä yhdistelmä tasoloikka- ja älypelejä. Yhden Marion sijasta pelaaja ohjailee useampia piskuisia Mini-Marioita, joista mahdollisimman moni on marssitettava yli esteiden seuraavalle tasolle. Koko kenttä on näkyvissä kerralla, mutta pälkähästä selvitään vasta lukuisten oikeassa järjestyksessä paineltujen nappien, putkiryömintöjen ja harhautettujen vihollisten jälkeen. Läpijuoksu-tyylillä ei siis pötkitä pitkälle.
Mini-Mariot toimivat kuten ehtymättömällä virralla varustetut vieterilelut: kosketuskynällä tökkäisemällä veijarit lähtevät liikkeelle, ja ne pysähtyvät vasta uudesta sivalluksesta. Joukossa tyhmyys tiivistyy, sillä toisiinsa törmätessään Mini-Mariot vaihtavat suuntaa tai alkavat kulkea peräkkäin hanhenmarssia. Peltiheikit eivät myöskään osaa varoa seiniä eivätkä ammottavia kuiluja, joten pelaajan on oltava herkeämättömänä lastenvahtina. Mini-Marioiden talutus tuokin varmasti monelle mieleen Lemmings-klassikkopelin.
Nysse kuali!
Kostean illan jälkeisenä aamuna ei ehkä kannata yrittää tasoennätyksiä. Ohjaamisessa on nimittäin oltava nopea ja tarkka, eivätkä kädet saa vapista tai pupillit harittaa. Mini-Mariot kun ovat melko pieniä, ja mokomat myös liikkuvat vikkelästi. Harmaa aivomössö turtana eivät pulmatehtävätkään aukea ihan hetkessä. Mistään ydinfysiikan tasoisesta ongelmanratkaisusta tai tarkkuusammunnasta ei silti ole kyse. Jopa yli viisikymppinen äiti-ihminen selvisi alkupään kentistä ilman tuskastuneita apujoukkoja. Sen sijaan kaikkein kiperimpien maailmojen kanssa askaroidessa testaajan isokokoinen kieli pysyi kauniisti keskellä suuta.
Riippuu myös pelaajan kunnianhimosta, miten helpolla kentät haluaa selvittää. Huippupisteisiin vaaditaan jokaisen kultakolikon keräämistä, kaikkien Mini-Marioiden yhtäaikaista liikuttamista ja vielä nopeaa suoritustakin.
Vieteriukkojen verryttely ja älysolujen jumppaaminen on viihdyttävää ja kohtalaisen koukuttavaa. Pienet uudistukset Mario-pelien perusmekaniikassa ja ulkoasussa ovat tuoneet pontta gorillan ja italiaanon uusintamatsiin. Kaikkein terävin kärki jää silti puuttumaan. Tämä kaikki on jo nähty ja koettu, ja Mario ja Donkey ovat yhä samat vanhat tutut, vaikka pikselibotoxia onkin pistetty poskeen. Peli on kuitenkin toimiva, grafiikka tarkkaa ja musiikki hupaisaa, joten ihan vesilinnun kolkkaamiseen ei Mario vs. Donkey Kong 2:ta kannata käyttää.
”Hei, tehtäiskö siihen tämmönen laavakenttä?”
Osassa kenttiä on käytetty kiitettävästi kekseliäisyyttä. Esimerkiksi magneettiset ja paikasta toiseen siirrettävät seinät ovat piristäviä loppuun koluttujen tiiliskivien ja viemäriputkien sijaan. Mutta miksi, oi miksi tässäkään tasoloikassa ei ole vältytty iänikuisilta iloisilta satumetsiltä ja kekäleenhehkuisilta laavakentiltä? Muutoinkin pelin suunnittelutiimiltä on tainnut veto loppua vieteristä viime metreillä, sillä myös jokaisella tasolla avautuvat minipelit ja yhteenotot Donkey Kongin kanssa toistuvat samanlaisina alusta lähtien.