Marvel-universumissa on kaikki hyvin. Sitten avaruusolennot hyökkäävät, ja… Äh, sanotaan suoraan heti aluksi: Marvel Nemesis: Rise of the Imperfectsin tarina on raivostuttavaa skeidaa. Taas kerran joku päättävä taho jossain on oivaltanut, että muka-dramaattinen pullistelu ja ajoittain nähtävät sekavat välivideot ovat pätevää tarinankerrontaa, ja jos tulella läträävä eukko huutelee jotain kuumista paikoista, se on sitten kovasti nokkelaa.
Kaunis mutta kömpelö
Kamalasta kehyskertomuksesta huolimatta tummanpuhuva peli näyttää hyvältä. Pelin lukuisat sankarihahmot tuntuvat täysin itseltään, ja etenkin hahmojen ruumiinkieli on juuri oikein. Voimiensa lisäksi sankarit voivat myös hyödyntää kentistä löytyvää irtaimistoa, jota voi nakella kohti vastustajia.
Peli on kuitenkin raivostuttavan kömpelö. Ohjaustarkkuus on lähinnä vitsi: nappeja hakkaamalla pärjää paremmin kuin taktikoimalla, sillä oikean ajoituksen hakeminen on ajanhukkaa. Varsinkin pitkän matkan hyökkäysten tähtääminen tuntuu raivostuttavan sattumanvaraiselta.
Kuvakulma vaihtuu aina välillä ja näyttää erityisen tyylikkäät iskut hidastettuna. Ikävä kyllä pelillä on vähintäänkin omaperäinen käsitys siitä, mikä on tyylikästä tai mikä on hyvä kuvakulma sen näyttämiseen, joten aivan liian usein pelaaja yrittää epätoivoisesti ymmärtää, missä oma hahmo on ja mitä tapahtuu.
Taisteluja käydään seitsemässä eri paikassa, mutta syyt niihin ovat täysin hatusta vetäistyjä. Mikä tahansa tekosyy mätölle kelpaa, eikä minkäänlaista järjellistä tarinan kaarta edes yritetä saada aikaan. Jotta kaikki saisivat tapella kaikki vastaan, aina välillä sankarit ovatkin aivopestyjä. Peli junnaa koko ajan samoilla raiteilla – kaipa joku jaksaa hakata jokaisella eri hahmolla parikymmentä perusvihollista Kostajien kartanossa. Minä en.
Yksinpelitilassa suoritetaan ”tehtäviä”, eli juostaan pienillä alueilla ja paiskotaan erilaisia avaruusmömmöjä kanveesiin. Vaikeustaso heittelee hillittömästi, ja pelitasapaino on kummallinen – pikku-ukot ovat täysin tykinruokaa, kun taas lentovempeleet ahdistavat sankarin kuin sankarin nurkkaan niin, että täysin terveenkin urhon reissu saattaa tyssätä muutamassa sekunnissa.
Ihmisvastustajaa vastaan pelatessa peli on toki hauskempi, ja se onnistuukin sekä samalla sohvalla että internetin kautta, mutta sekään ei juuri jaksa lohduttaa. Hömppäsisällön voisi toki sulattaa, jos itse peli olisi rautaa, mutta kömpelyys, tyylittömyys ja yleinen hauskan puute ovat ikävä yhdistelmä. Kaipa tästä saa jotain riemua irti, jos trikoomätke on kaikki kaikessa.