K-18!
Kaikella on loppunsa
”Keelah se’lai”. Avaruuskamuni Tali toisteli tätä salaperäistä sanontaa pelisankari Shepardille läpi kahden ensimmäisen Mass Effectin. Nyt hän kertoi vihdoin, mitä se tarkoittaa. Pelissä, jossa ratkotaan kokonaisen galaksin kohtalo ja massatuho on arkipäivää, juuri pienimuotoisimmat hetket jäävät mieleen. Ne muistuttavat, että olemme kokeneet paljon yhdessä.
Mutta se kaikki oli nyt tässä. Mass Effect loppui. Komentaja Shepardin työ on tehty. Ja jo nyt voidaan sanoa, että Mass Effect jää historiaan määrittävänä pelitrilogiana eli yhtenäisenä ja tiiviinä kolmen pelin jatkumona, jossa kokonaisuus on vahvempi kuin yksikään sen osista.
Ensimmäinen Mass Effect avasi näyttämön ja esitteli sankarin, monikasvoisen komentaja Shepardin, joka on jokaisen pelaajan oma tulkinta karskin avaruussotilaan perustyypistä. Kakkonen toi mukaan yksityiskohtia, esitteli uusia ystäviä ja hienoja paikkoja – näytettiin mitä on menetettävää. Nyt kolmonen tallaa julmasti virnistäen satametrisellä metallijalalla tuttujen paikkojen ja pelihahmojen päälle.
Tähtien sota -sarjassa Imperiumin vastaisku oli se synkkä osa, mutta Mass Effectissä lähes kaikki tuska säästettiin kolmoseen. Jos elokuvavertausta jatketaan, peli on täynnä hetkiä, joissa Millennium Falcon törmää Kuolontähden seinään ja Sam tiputtaa Frodon vahingossa Tuomiovuoren hornantuuttiin. Viime minuuteilla ei koeta Jedin paluun ilotulitusta, vaan ewokien ”jub jub” -jokellus kuuluu aivojaan uudelleen käynnistävän pelaajan auki loksahtaneesta suusta.
Mutkat suoriksi
Mass Effect 3:a on mainostettu tekijän ja julkaisijoiden puheissa pelinä, johon on hyvä hypätä mukaan, vaikka sarjan päätös on jo käsillä. Höpö höpö – ei se ole noin helppoa. Muistan vielä, kun sarjan ensimmäinen suuri pahis Sovereign lupasi syksyllä 2007, että jättimäisten ja lähes voittamattomien robottihirviöiden, reaperien, laivasto pimentäisi vielä jokaisen planeetan taivaan. Nyt näin tapahtuu kirjaimellisesti, eikä se ei ole sama asia uudelle tulijalle, vaikka autuaan tietämätön uusi sivuhahmo James Vega käy läpi kyselyillään samat asiat ja faktat väännetään tarvittaessa rautalangasta. On nähkääs eri asia tuntea kuin tietää.
Mass Effect -sarjan iso koukku on edelleen se, että vaikka tarinan suuret linjat pysyvät samanlaisina pelaajan valinnoista riippumatta, Shepardin teot muuttavat juonen yksityiskohtia osin hyvinkin merkittävästi. Voi sanoa, että aina tullaan perille, mutta on eri asia, miten sinne tullaan. Tässä suhteessa Mass Effect 3 onnistuu paremmin kuin kakkososa, jossa monet valinnat kuitattiin kylmästi lyhyissä puheissa ja viesteissä. Tällä kertaa edellisissä peleissä tehdyt valinnat määrittävät jopa sitä, kuka tutuista sivuhahmoista jää eloon ja kuka ei.
Jälkiviisaana voisi sanoa, ettei kukaan järkevä yrittäisi tällaista projektia, jossa pelaajan jo ensimmäisessä pelissä tekemillä juonivalinnoilla on seurauksia vielä kolmannessa osassa. Ei ihme, että sarja päättyy näin määrittävällä tavalla, sillä pelin liitokset nitisevät jo monimutkaisuutensa paineessa. Anteeksiantamatonta on kuitenkin esimerkiksi se, että tallennustiedostonsa ykkösosasta asti siirtäneet joutuvat tappelemaan eniten hahmon naamavärkin säilyttämiseksi.
Sotaa tähdissä
Pelattavuuden puolesta Mass Effect 3 on sarjan paras, katsoi sitä sitten räiskintä- tai roolipelielementtien kannalta. Ampuminen itsessään ei ole juuri muuttunut: se on ohjaustuntumaltaan perustoimivaa, suojien käyttöön perustuvaa keskinopeaa sotaa. Shepard liikkuu kuitenkin entistä notkeammin ja eri hahmoluokkien erikoisvoimissa on enemmän tehoa ja näyttävyyttä.
Kansa kirosi, kun ykköspelin ase- ja kykyjärjestelmästä hiottiin kulmat pois kakkosessa, mutta nyt sekä pyssyjen että ihmevoimien kustomointi on syvempää ja kiinnostavampaa. Perinteisemmästä räiskinnästä pitävät voivat viritellä ja kantaa mukanaan viiden erilaisen pyssyn arsenaalia, ja erimallisia mutkia on valtava määrä. Omimmillaan Mass Effect 3 on kuitenkin, kun esimerkiksi kevyesti varustettu Vanguard-luokan solttu syöksyy vihollisesta toiseen parin sekunnin välein kuin raiteilta karannut pendolino ja kaksi kaverihahmoa hyydyttää samaan aikaan erikoiskyvyillään vihollisten vastarinnan.
Ja niissä vihollisissa onkin hyydyttämistä. Taas jälkiviisaana on hyvä ihmetellä, kuinka yksipuolisista pahiksista saatiin niinkin paljon irti edellisissä peleissä. Nyt kolmella eri vihollisryhmällä on selkeästi omat tyylinsä, taktiikkansa ja erikoiskykynsä. Ne tuntuvat erityisesti kovemmilla vaikeustasoilla, joilla on jo mietittävä tarkkaan sitä, mikä kohti tulevista örkeistä ammutaan ensimmäisenä ja miksi.
Että mitä?
Pelisarja on matkan varrella muuttunut kiinnostavalla tavalla tyylinsäkin puolesta. Ensimmäinen Mass Effect oli klassisen avaruusoopperan pastellisävyjä, tasavärisiä pintoja, auringonnousuun tuijottelua autioilla planeetoilla, sinistä sinisen päälle ja rauhoittavaa Vangelis-synahuminaa. Kirkasvärisempi, oranssinlämmin kakkonen veti sarjan grafiikkaa rähjäisempään ja likaisempaan suuntaan, ja pelikenttien tiivistyessä musiikki vaihtui vähemmän hienovaraiseen orkesteripaukkeeseen. Kolmonen lainaa osia molemmista erityisesti musiikin osalta, ja pimeämmäksi käynyt grafiikkatyyli painottaa tällä kertaa monimutkaisuutta ja kentät täyttäviä pieniä yksityiskohtia. Ykkösen upeat horisontitkin ovat palanneet, mutta nyt ne täytetään kaikkea murskaksi jauhavilla reapereilla ja miljardien tuskaista kuolemaa kuvaavilla liekeillä.
Aivan oma lukunsa on pelin päätös. Valtavirtalehdistössäkin on jo noteerattu, että herkimmät pelaajat eivät vain revi pelihousujaan – ei, he polttavat kalsarinsakin ja sirottavat tuhkat silmämunilleen valittaen sitä, kuinka BioWare repi heidän sielunsa ja lapsuutensa kappaleiksi kuin myöhempien aikojen George Lucas. Voiko loppu olla noin paha, ja jos peliä ei ole tätä arvostelua lukiessa pelannut, kannattaako sitä edes lähteä pelaamaan? Sanon suoraan, että kyllä kannattaa.
Mass Effect 3:n loppu ei ole nimittäin vain häkellyttävät (ja liian hätäiset) viimeiset kymmenen minuuttia. Koko muu peli on yhtä suurta loppua. Se on suurten linjojen peli, jossa ratkotaan kaikki Mass Effect -universumin merkittävät solmukohdat, vaikka tietty henkilökohtainen täyttymys jää saamatta. Kaiken nuohoten noin 30–40 tuntia kestävässä pelissä lähes kaikki tehtävät nivoutuvat osaksi sitä samaa elämää suurempaa rutistusta, jota nähtiin Mass Effectin viimeisissä tunneissa ja kakkosen itsemurhaiskussa galaktiseen keskukseen. Kaikki merkittävät sivuhahmot palaavat ja tekevät osansa, ja sodan galaktinen mittakaava tulee selväksi hetkissä, jotka tuovat mieleen esimerkiksi peliä epäilemättä innoittaneen Babylon 5 -televisiosarjan vastaavat tapahtumat. Valinnat ovat vaikeampia ja vähemmän itsestään selviä, ja pelaajien itku ja vaikerruskin kertovat vain siitä, että BioWare onnistui sitomaan pelaajat kiinni Shepardin ja kumppanien tarinaan. Nyt yhtiö polttaa sillat takanaan tavalla, joka ei ole tapana rahakkaissa pelisarjoissa. Jäi lopusta käteen sitten hämmästys, ilo tai itku, tätä ei taatusti unohdeta pitkään aikaan.
Kävi siis miten kävi, oli kunnia palvella kanssanne, komentaja Shepard.