Melkein ei riitä
Hei, Star Wars -fanit, kuulostaako seuraava tutulta? Rakastettu ja tunteikas kolmiosainen avaruussaaga menee pitkälle tauolle. Kun se palaa, odotukset ovat huipussaan, mutta maailma on muuttunut. Joko tuntuu se nihkeä ja kylmä prequel-hiki?
Mass Effectin paluu ei ole todellakaan pikkujuttu faneille tai peleille. Avaruusoopperaa, pulp-henkeä, kaunista taidetta ja ennen kaikkea tunnetta täyteen pakattu avaruustrilogia oli viime konsolipolven merkkipaaluja. Kolmen pelin läpi saumatta jatkunut seikkailu nostatti pelaajat sellaiseen kiihkoon ja hurmokseen, että vähemmän onnistunut loppuratkaisu oli kuin pelaajakunnan oma 9/11-trauma. Uusi Andromeda-peli on siksi vielä tärkeämpi. Se on tilaisuus palauttaa Mass Effect sille kuuluviin kunnian päiviin. Tässä valossa herääkin kysymys, miksi asialle laitettiin BioWaren kakkostiimi ja kokemattomammat tekijät.
Irtiotto ykkösosasta on tehty pohjimmiltaan fiksusti Stargate Atlantis -scifisarjan hengessä. Kaiken elävän kohtalo oli vaakalaudalla verenhimoisten tekoälyjen invaasiossa, mutta 100 000 ihmistä ja muukalaista lähetettiin 600 vuoden matkalle naapurigalaksiimme Andromedaan. Pakastetuilla kolonialisteilla ei ole hajuakaan siitä, että he ovat rohkeiden uudisasukkaiden lisäksi koko linnunradan elämän varasuunnitelma.
Peli iskee tuttua tutumman BioWare-vaihteen silmään jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Suunnitelmat punaisen tuvan ja perunamaan rakentamisesta kariutuvat ennätysvauhdilla. Outo avaruusilmiö hyydyttää arkin, loput alukset katoavat jäljettömiin ja ensimmäinen yhteys uusiin muukalaisiin käydään pyssynpiippujen välityksellä. Shepardiakaan ei ole pelastamassa, sillä jokapaikanmies Alec Ryder, N7-joukkojen piinkova veteraani ja tekoälytutkija, jättää manttelinsa lapsensa perittäväksi. Tämä Ryder-junnu, mies- tai naispuolinen sankari, joutuu oudon sattuman takia koko Andromeda-hankkeen ”pathfinderiksi”. Se tarkoittaa puolisotilaallista duunia, jossa on etsittävä uusia planeettoja asutettavaksi. Ohessa poistetaan leijonanosa vanhoista asukkaista ja paikallisista luonnonvaroista.
Ennen kuin mennään huonoihin uutisiin, on painotettava sitä, että Andromeda osuu nappiin kahdessa asiassa. Peli tavoittaa lähes joka suhteessa Mass Effect -trilogian kuva- ja äänimaailman. Avaruusalusten linjoissa, haarniskojen kaarteissa ja uusien maailmojen auringonnousuissa on sitä, mihin rakastuimme vuonna 2007. Kymmenien scifiräiskintöjen meressäkin tämän tunnistaa sarjan peliksi sekunnissa.
Saman voi sanoa pelattavuudesta. Taistelu on vähemmän suojapainotteista kuin ennen, mutta erikoiskykyjen ja ampumisen tasapaino on yhä kunnossa. Räiske on itse asiassa sarjan parasta, vaikka oudolla tavalla on ikävä aiempaa hitautta ja piirityshenkeä. Aseita ja haarniskoja voi rakennella itse, ja reikärautoihin voi virittää jopa ykkösosan lämpölippaat loppumattomine ammuksineen. Myös ykköspelin ihmeauto Mako palaa aseistamattomana Nomad-mallina. Se kyntää neli- tai kuusivetona apurakettiensa kera ylös mäestä kuin mäestä. Maastoralli jää- ja aavikkoplaneetoilla on niin tyydyttävää, että se ansaitsisi oman pelinsä.
”Andromedan kässäri ei saa meitä välittämään tarpeeksi näistä ihmisistä ja muukalaisista.”
Sitten ne huonot uutiset. Mass Effect -trilogian lopusta on jo viisi vuotta, ja pelit ovat menneet eteenpäin. BioWare itse teki viihdyttävän mutta itseään toistavassa laajuudessaan puuduttavan Dragon Age: Inquisitionin. Se joutui heti epäedulliseen kilpailuun mielekkäällä tekemisellä täytetyn The Witcher 3:n kanssa. Andromedan tekijät vannoivat, että uusi Mass Effect olisi juuri noituria eikä inkvisitiota, mutta se on täyttä pötyä. Pelin kuusi kieltämättä isoa planeettaa ovat täynnä tehtäviä, joissa kerätään tusina kukkaa tai kiveä, ja palkintona on muutaman rivin sähköposti. Oikeasti hyvien tehtävien välillä on loputtomasti höttöistä täytepuuhastelua, jolla peli venytetään tuskallisesti kymmenien ja yhä kymmenien tuntien mittaan. Perfektionistin on tietysti pakko remontoida joka planeetta ja asutus sataprosenttisesti asuttavaksi, vaikka puuhailun palkintona on lähinnä henkinen tyydytys.
Kauheinta on, että Andromeda epäonnistuu draamassa. Mass Effect oli aina oikeasti enemmän saippua- kuin avaruusoopperaa. Se oli täynnä pahisten ivailupuheita, ihastusten vokottelua ja avaruuskaverien hengailua. Andromedan kässäri ei saa meitä välittämään tarpeeksi näistä ihmisistä ja muukalaisista. Se on kuin Mass Effectin halvempi kopio, joka tyydyttää vuosia riutuneen fanin perustarpeet.
Pääjuonessa, pahiksissa ja Andromedan ystävällisissä kansoissa on enemmän kuin aluksi näyttäisi, mutta peli kierrättää liikaa myös trilogian naamoja. Andromeda-projekti palkkasi ilmeisesti pitkälle matkalle myös tuhansittain rikollisia ja psykopaatteja, jotta Ryderilla olisi tuttua ammuttavaa. Ryder on lisäksi Shepardia kokemattomampi, vähemmän itsevarma ja sen takia paljon laimeampi hahmo. Edes urputtavia muukalaisia ei voi enää poistaa ikkunasta niskaperseotteella, sillä mustavalkoisten Paragon- ja Renegade-valintojen tilalla on uusi järjestelmä. Pelaaja valitsee enemmänkin sitä, onko Ryder kenties tunteellinen vai analyyttinen avaruussankari, mutta puuttumaan jäävät tuntumaan oikeasti tärkeältä tuntuvat valinnat. Kaikesta uupuu Mass Effectille ominaista dramatiikkaa.
Viimeiset mahdollisuudet uuteen klassikkoon kaatuvat pelin naamoihin. Pelaaja tuijottaa jatkuvasti lähikuvia pärstävärkeistä, joilla ei olisi juhlittu edes sarjan ensimmäisessä pelissä. Muukalaisten detaljeissa on ihasteltavaa, mutta ihmisten tuijottavat ja luonnottomat psykopaatin silmät poraavat suoraan sieluun. Valaistus on jopa konsoliversiota paljon nätimmässä pc-versiossa niin lattanaa, että monissa kohtauksissa ihon yksityiskohdat katoavat ja ruudusta toljottaa nuken kaltaisia olmeja. Vuonna 2017 ei vetele myöskään kasvoanimaatio, jossa suut tuovat mieleen botoxiin ja plastiikkakirurgiaan addiktoituneen Hollywood-veteraanin kumihuulet ja silmät pyörivät kuopissa omia aikojaan.
Kuulostaa siltä, että olen tiukkana Andromedalla, ja niin pitääkin. Tunnustaudun ylpeästi trilogian suurfaniksi ja syynään jatko-osaa yksityiskohtineen kuin elektronimikroskoopilla. Toki Andromedan matkaan mahtuu paljon hyviä hetkiä, aidosti kiinnostavia henkilöhahmoja ja jopa sitä suuresti rakastamaamme avaruusoopperaa. Taistelu ja yksinpeliä monin paikoin ongelmattomampi moninpeli saavat monesti pohtimaan sitä, millainen Andromeda olisi parhaimmillaan voinut olla. Koko valtava rakennelma vain tutisee keskinkertaisen täytteen painosta – ja kun puhutaan Mass Effectistä, keskinkertainen ei riitä.
7/10
Työläältä tuntuva Mass Effect Andromeda ei saavuta edeltäjiensä tasoa tai tunnelmaa, vaikka siinä on hetkensä.
Janne Pyykkönen