Tasohyppelyä totutun tason alapuolella
Suomalaisella Housemarquella menee lujaa. Firma nousi parrasvaloihin erinomaisen Super Stardust HD:n avulla ja on siitä eteenpäin tehtaillut tasaista tahtia erinomaisia modernisoituja versioita klassisista kolikkopeleistä. Viimeisin näistä, Nex Machina, tuli vasta reilu kuukausi sitten, joten on vähintään yllättävää nähdä normaalisti harvakseltaan pelejä julkaisevalta firmalta toinen peli miltei heti perään.
Matterfallin yllätykset eivät lopu tähän, sillä vaikka se sisältää runsaasti Housemarquen tavaramerkeiksi nousseita ideoita ja elementtejä, siinä yritetään myös uusia ja erikoisempia ratkaisuja. Valitettavasti ne eivät toimi kovinkaan hyvin ja kampittavat lopulta koko pelin.
Matterfall sijoittuu synkkään tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on taas kerran pilannut elämänsä. Mystiset punaiset kristallit tuntuivat olevan ihmeaine, jonka varaan tulevaisuuden utopia rakennettiin. Kuten yleensä näissä tapauksissa käy, punainen kristalli olikin paha juttu, joka muun muassa käänsi ihmiskunnan robottipalvelijat entisiä herrojaan vastaan.
Ongelmaan ei tietenkään ole kuin yksi ratkaisu. Palkkasoturi Avalon Darrow lähetetään sotatantereelle tuhoamaan robotit ja muukalaiset, pelastamaan ihmiskunnan rippeet ja tienaamaan palkkansa. Tarinalla ei sinänsä ole kamalasti väliä, sillä yllättävän näyttävän alkuintron jälkeen sitä ei taidettu pelin aikana enää mainita kertaakaan.
Tarinaa ei tosin kaipaakaan, sillä pääpaino on nopeatempoisella toiminnalla. Tarjolla on yhdistelmä tasohyppelyä ja kahden tikun räiskintää. Jo alusta saakka on ilmiselvää, että kyseessä on Housemarquen peli. Grafiikkatyyli on hyvin tuttu firman aiemmista peleistä, samoin kuin Ari Pulkkisen iskevä ja toimiva soundtrack.
Tuttua on myös se, että kenttiin on kätketty muukalaisten vangeiksi jääneitä ihmisiä, jotka pitää pelastaa parempien pisteiden ja parannusten toivossa. Tietyt vangit pelastamalla saa käyttöönsä uusia aseita sekä passiivisia tuunakkeita, joista saa valita kerrallaan käyttöönsä kolme. Tämä tuo peliin ihan kivaa taktikointia, joskin ainakin itse löysin jo alkumetreiltä sen parhaiten minua miellyttävän kombinaation, jota en sitten juuri vaihdellut koko pelin aikana.
Matterfall pelaa korttinsa pöytään hyvin varhaisessa vaiheessa. Tasohyppelyn ohella peliin on lainattu runsaasti vaikutteita luotihelvettiräiskinnöistä, erityisesti Dreamcastin legendaarisesta Ikarugasta. Vähän väliä ruutu tuntuu olevan täynnä vihollisia ja niiden ammuksia, joiden välistä ei mahdu edes kulkemaan. Tällöin avuksi tulee lyhyen matkan teleportti, jolla voi tuhota vihollisten ammuksia ja lisäksi lamauttaa lähellä olevia vihollisia. Teleportin onnistunut käyttö on elinehto, mutta ei aivan ongelmaton sellainen.
”Matterfall tuntuu hyvä pelin keskeneräiseltä prototyypiltä.”
Pelin ohjaus on nimittäin sangen erikoinen. Räiskintä kyllä onnistuu täysin portaattomasti kaikkiin oikean analogitikun osoittamiin suuntiin, mutta teleportin voi tehdä vain pääilmansuuntiin. Tämä tekee pelaamisesta kankeaa, puhuttiinpa sitten tasohyppelystä tai hirmuisen vihollistulituksen väistelystä. Vähän väliä vastaan tulee tilanteita, joissa tuntuu siltä kuin pitäisi pystyä kaukosiirtymään vapaammin esimerkiksi vain teleportista vahingoittuvan vihollisen taakse tai vaikean tasohyppelykohteen päälle, mutta se ei vain onnistu.
Teleportilla on myös pieni latausaika jokaisen käytön jälkeen, eikä peli ainakaan minun nähdäkseni ilmoita mitenkään, onko se käytettävissä vai ei. Tämä saa ohjauksen tuntumaan entistä kankeammalta, kun vähän väliä teleporttaaminen ei onnistukaan ja tuloksena on turpasaunaa. Ongelmaa pahentaa myös se, että erilaisia mekaniikkoja on yksinkertaisesti liikaa. Teleportin, hyppelyn ja räiskinnän lisäksi pelaajan käytössä on materiasäde, jolla voi laukaista vihollisten jälkeensä jättämiä pommeja, pelastaa kristallin sisään vangittuja ihmisiä, aktivoida koneita ja hissejä sekä muuttaa häilyviä haamutasoja ja -seiniä fyysisiksi esineiksi. Säde tuntuu suoraan sanoen turhalta monimutkaisuudelta, varsinkin kun ohjaustoimintojen suuri määrä saa sormet menemään solmuun.
Kun meno äityy oikein kovaksi, pitäisi pystyä saumattomasti hyppimään, kaukosiirtymään, räiskimään ja vielä lennosta aktivoimaan lyhyellä säteellä tasoja kesken hyppelyn, ettei putoa kuolemaansa. Välillä tämä toimii, ja silloin pelaaminen tuntuu hyvältä. Meno on hektistä, ja haastavan osion läpäiseminen tyydyttää. Valitettavasti yleisempi Matterfall-tunne on turhautuminen.
Kun arvostelin Nex Machinan, valitin sen olevan silloin tällöin turhan sekava. Oli hankala hahmottaa, mikä ruudulla olevasta kamalasta vokselimyrskystä oli vahingollista ja mikä ei. Matterfall nostaa ongelman toiseen potenssiin. Osa vaaroista on nimittäin sellaisia, että niiden läpi ei voi teleportata. Teoriassa tällaiset vaarat ovat erivärisiä kuin normaalit viholliset, mutta erot ovat usein niin pieniä, että niiden hahmottaminen hirmuisessa tykityksessä ja vokselipilvessä on vaikeaa ellei mahdotonta.
Kuolemat tuntuvat usein halvoilta, kun joutuu hyppäämään sokkona keskelle vihollisia, joita ei voinut mitenkään ennakkoon nähdä. On helppo turhautua myös silloin, kun kuolee tiukassa taistelussa sen takia, että ohjaus tökkii vastaan tai ei vain pysty hahmottamaan turvallista aluetta tarpeeksi tehokkaasti. Kun näin käy, edessä on usein tukeva takapakki, sillä Matterfall on kitsas tallennuspisteiden suhteen. Lataustauot ovat myös tuskallisen pitkiä, mikä pahentaa ongelmaa entisestään.
Tämä on valtava harmi, sillä Matterfallissa olisi ollut potentiaalia. Tasohyppelyn ja luotihelvettiräiskinnän yhdistelmä toimii välillä hyvin ja pelaaminen on kivaa. Pomotaistelut ovat mielikuvituksellisia ja näyttäviä, samoin kuin koko pelin yleinen visuaalinen ilmekin.
Lopulta en kuitenkaan voinut välttyä siltä ajatukselta, että Matterfall tuntuu hyvän pelin keskeneräiseltä prototyypiltä. Sen mekaniikat olisivat kaivanneet lisää kehittämistä ja iterointia sekä peli yleisesti lisää sisältöä. Ainoa pelitila on noin kuuden tunnin mittainen tarinatila, jonka läpäisyn jälkeen ei olekaan sitten kamalasti tekemistä. Housemarquen tavaramerkiksi nousseet pistelistat ovat taas mukana ja teoriassa tarjoavat uudelleenpeluuarvoa, mutta pitkät ja keskittymistä vaativat kentät eivät sovi yhtä hyvin pistejahtiin kuin perinteiset ja nopeatempoisemmat Housemarque-pelit.
Nytkin käteen jää ihan asiallinen peli, joka tarjoaa välillä oikein hienoja ja viihdyttäviä hetkiä mutta myös paljon turhautumista. Sopivalla mentaliteetilla varustettu pelaaja voi saada pelistä irti paljon enemmänkin, mutta minun mielestäni Matterfall jäi aika kauas Housemarquen yleisestä tasosta.