Max Payne 3

”Max Payne 3:n toiminta tukee kokonaisuutena vahvasti tarinankerrontaa, mikä on nykypeleissä varsin poikkeuksellista.”

25.3.2013 15:07

Kun tehdään uutta osaa etenkin kotimaisesta näkökulmasta niinkin maineikkaalle pelisarjalle kuin Max Payne, ei epäonnistumisiin tai edes pieniin kompurointeihin ole juuri varaa. Ovathan kaksi edellistä osaa räiskintäpelien todellisia klassikoita, joissa yhdistyi toisiinsa saumattomasti sekä vauhdikas räiskintä että vahva tarinankerronta. Max Payne 3:n tekijällä Rockstarilla tarinankerronta on tunnetusti hallussa, mutta kuinka on käynyt toiminnan kanssa – onko Max enää Max?

Pohjalla

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun viimeksi näimme Max Paynen. Entinen newyorkilaispoliisi on edelleen pahasti menneisyytensä demonien riivaama ja tappaa itseään hitaasti alkoholilla, tupakalla ja lääkkeillä nuhjuisessa Hobokenin asunnossaan New Yorkissa. Ja tämä kaikki ennen kuin pelaaja on edes päävalikossa. Heti kättelyssä on siis selvää, ettei luvassa ole uudesta tekijästä huolimatta lintujen laulua tai yksisarvisia.

Maxin itsetuhon keskeyttävät kuitenkin Raul Passos, vanha tuttu poliisikoulusta, sekä yhteenotto paikallisen mafioson jälkikasvun kanssa, joka ei tietenkään pääty hyvin. Tapahtumat seuraavat nopeasti toisiaan, ja lopulta Max löytää itsensä Brasilian São Paulosta rikkaan liikemiehen Rodrigo Brancon ja tämän perheen henkivartijana. Aivan näin suoraviivaisesti tapahtumat eivät pelissä kuitenkaan etene, sillä Maxin matkaa Hobokenista São Pauloon pelataan läpi takaumien, joissa Rockstar tekee eniten kunniaa Remedyn peleille aina talvista maisemaa, nahkatakkia ja tuttua mollivoittoista säveltä myöden.

Nykyhetken Brasiliassa ympäristön vaihdos ei muuta Maxin elämää paremmaksi auringonpaisteesta huolimatta. Viina ja lääkkeet kelpaavat edelleen, kuten myös synkistely elämän kovuudesta ja omasta surkeudesta. Kun Rodrigo Branco yritetään kidnapata Maxin valvovan silmän alla, alkavat tapahtumat luisua jälleen kerran kohti synkempiä vesiä ja karuja ihmiskohtaloita ilman lohdun häivääkään.

Pelin ja sen tarinan kantava voima on tietenkin nimihenkilö itse sisäisine kertojaäänineen, josta vastaa edelleen James McCaffery. Max on ehkä vanhempi kuin viimeksi, mutta hän on edelleen se sama kyyninen ja itsepäinen antisankari kuin ennenkin. Maisemanvaihdoksesta huolimatta hän kommentoi jatkuvasti tapahtumia erinomaisella dialogilla, joka tuo mieleen Raymond Chandlerin noir-dekkarit ja niiden päähenkilön Philip Marlowen. Todella mustalla huumorilla höystetystä dialogista on vaikea päätellä, yrittääkö Max oikeasti muuttaa elämänsä suuntaa vai onko hän viimeisellä matkallaan odottaen vain väkivaltaista päätepysäkkiä. McCafferyn paluu äänirooliinsa elämäänsä entistäkin väsyneempänä Maxina on täydellisen onnistunut.

Luotien aika

Max Payne 3 on erittäin vahva tarinallinen kokonaisuus, mutta se on tietenkin vain puolet pelistä. Toinen puoli on itse räiskintä, joka nojautuu vahvasti vanhaan kaavaan: Max, ase ja luotiaika sekä tietenkin huoneellinen vihollisia maalitauluiksi. Luotiaika – ja etenkin hidastettu hyppy – ovat edelleen räiskinnän keskeisiä työkaluja ja se etu, jolla Max päihittää vihollislauman kerrallaan. Kunto ei palaudu hetken suojassa huilimalla, vaan ainoastaan kipulääkepurkkeja käyttämällä. Niinpä päätöntä rynnäköintiä ei voi harrastaa, vaan tarvitaan hyvää ajoitusta ja vakaata tähtäinkättä. Suojaakin voi nykyräiskintöjen tavoin käyttää, mutta vihollisten aggressiivinen tekoäly ei juuri anna Maxille aikaa pysyä paikoillaan.

Myös konsoliversiossa on mahdollista pelata ilman minkäänlaista tähtäysapua, mutta valittavana on myös kaksi eri aputasoa. Vanhojen aikojen kunniaksi pelasin itse ilman apuja, eikä suurempia ongelmia ollut, vaikka muutamissa kohdissa ärräpäät lentelivätkin – vanhojen aikojen kunniaksi nekin.

Luotiajasta otetaan muutenkin kaikki irti. Vastaan tulee tasaisin väliajoin valmiita kohtauksia, joissa Max suorittaa jonkin todella uhkarohkean tempun koko ajan luotiajassa hidastettuna. Vihollisjoukon viimeisen vastustajan ottaessa kohtalokkaan osuman käynnistyy automaattinen hidastus, jossa päästään ihastelemaan luodin tai luotien lentorataa ja osumia kohteeseensa. Kuolettavasta osumasta voi myös selvitä elossa luotiajan avulla, kunhan taskusta vain löytyy lääkepurkki ja pelaaja osuu hidastuksen avulla Maxin pudottaneeseen viholliseen. Tätä myös tarvitaan, sillä Max ei kestä lyijyä kilokaupalla.

Luotiajalla leikkiminen onkin tarpeen, sillä toimintansa tasolla peli ei edetessään juuri muutoin muutu. Perusmekaniikka on sama alkumetreiltä loppuun saakka, ja eroa tulee vain käytössä olevien aseiden sekä raskaammin varustautuneiden ja näin kestävämpien vihollisten muodossa. Toiminnan suoraviivaisuutta rikkoo vain kenttien perinpohjainen tutkiminen lääkepurkkien, kultaisten aseiden ja johtolankojen varalta. Räiskintä voikin joillekin pelaajille muuttua nopeasti itseään toistavaksi, mutta toiset jaksavat luotiaikaloikkia kerta toisensa jälkeen yrittäen yhden hypyn aikana tehdä mahdollisimman monta pääosumaa.

Brutaalia kauneutta

Rockstar on onneksi tajunnut, että yhteen kikkaan nojaava räiskintä tarvitsee toimiakseen myös hulppeat puitteet – ja on sellaiset rakentanutkin. Pelin ulkoasu ja etenkin ympäristöt ovat niin häikäisevän komeita ja täynnä yksityiskohtia, että voi nähdä ne valokuvat, joiden perusteella tekijät ovat ne mallintaneet. Yökerhot, jalkapalloareenat, sateiset satamat ja favelan sokkelot ovat kaikki hyvin erilaisia ja etenkin erinäköisiä tapahtumapaikkoja. Kaikkia yhdistää vain verinen räiskintä, sillä pelin väkivalta on erittäin graafista. Etenkin hidastukset vihollisten päihin tulevista osumista ovat brutaalia katsottavaa. Tulitaisteluiden – ja etenkin lähitaistelulopetusten – raakuus korostaa hyvin tarinan ankeutta.

Oma lukunsa on pelin huikea animaatio ja fysiikkamallinnus. Hahmot liikkuvat ja toimivat niin aidonoloisesti, ettei silmä näe niissä ”pelimäistä” jäykkyyttä juuri lainkaan ajoittaisia pieniä kömmähdyksiä lukuun ottamatta. Maxin kantamat aseet eivät katoa taikataskuihin, vaan ovat aina kädessä ja kotelossa, josta ne otetaan ja laitetaan takaisin tarvittaessa. Loikan jälkeen Max tömähtää raskaanoloisesti maahan, ja pelaaja voi jatkaa räiskintää maaten ja kierien. Komeasta ulkoasusta ja animaatiosta ei makseta hintaa edes ruudunpäivityksessä, sillä se ei takkuile lainkaan edes silloin, kun ympäristön irtaimisto menee säpäleiksi ja lentelee ilmassa luotisateen aikana. Alun jälkeen pelissä ei esiinny myöskään lainkaan lataustaukoja, sillä ne on piilotettu välianimaatioiden taustalle.

Max Payne 3:n toiminta tukee kokonaisuutena vahvasti tarinankerrontaa, mikä on nykypeleissä varsin poikkeuksellista. Yksinpelistä irtoaa pelattavaa taidoista ja tähtäysavusta riippuen 10–12 tuntia. Sen jälkeen on mahdollista kokeilla taitojaan pisteiden keruuseen keskittyvässä Arcade-tilassa tai mielenkiintoisessa New York Minutessa, jossa alussa on aikaa vain minuutti ja jokaisesta niitatusta vihollisesta saa lisäaikaa. Tällä tavoin on tarkoitus selvitä yksinpelin tasot alusta loppuun, mikä vaatii sekä taitoa että jatkuvaa liikettä – tuleen ei voi jäädä makaamaan.

Jengisotaa verkossa

Kokonaisuuden viimeistelee varsin mielenkiintoinen moninpeli, jossa tietenkin kerätään omalle pelihahmolle kokemusta ja rahaa, joilla saa käyttöönsä uusia aseita ja varusteita. Lisämielenkiintoa tuo luotiaika, joka ei ole yhtä keskeisessä asemassa kuin yksinpelissä, mutta silti tärkeä taktisena työkaluna. Moninpelissä luotiaikaa pitää ansaita tapoilla, ja se vaikuttaa vain kohteeseen ja tämän ympärillä oleviin vihollisiin. Perusmoninpelitilojen joukosta omaksi erikoisuudekseen nousee Gang Wars, jossa pelataan viisieräisiä tavoitepohjaisia kokonaisuuksia, jotka sijoittuvat yksinpelin eri kohtiin. Tämä tila kelpaa taatusti niille, jotka kaipaavat räiskintäänsä muitakin tavoitteita kuin pelkkää päänahkojen metsästystä.

Moninpeli on pätevä kokonaisuus, jota jaksaa tahkota yksinpelin jälkeenkin. Se tarjoaa tarpeeksi vaihtelua sekä tekemistä, ettei siihen aivan heti jaksa kyllästyä. Lisäksi Rockstar on luvannut tukea sitä runsaasti erilaisten moninpelitapahtumien ja lisukkeiden kautta.

Max Payne 3 on oudolla tapaa sekä vanha että uusi peli. Se on monella tapaa juuri sitä samaa kuin alkuperäisetkin, etenkin toiminnaltaan, mutta silti selvästi myös jotain uutta. Merkittävintä siinä on tapa, jolla tarina ja toiminta on sidottu toisiinsa. Itsenäisesti kumpikin olisi ihan ok, mutta yhdessä ne muodostavat erinomaisen tarinallisen toimintakokonaisuuden. Harva peli nykypäivänä on sidottu niin täydellisesti päähahmoonsa kuin Max Payne 3. Maxin paluu tuskin jättää ketään kylmäksi – hyvässä tai pahassa.

9/10
JulkaisijaRockstar Games
PeligenretToiminta
Pegi-ikärajatK-18
Pegi-merkinnätKiroilu, Online, Väkivalta
Lisää luettavaa