Medal of Honor: Airborne

Huolimatta Airbornen luomasta vapauden tunteesta peli pyörii tiukasti pelaajan tekemisten ympärillä.

14.9.2011 21:54

Ensimmäinen Medal of Honor käytännössä synnytti koko toiseen maailmansotaan sijoittuvien räiskintäpelien lajityypin. Sarjan pelejä on siitä lähtien nähty tasaiseen tahtiin läpi vuosien, mutta aihepiiri osoittautui niin suosituksi, että nykypäivänä se alkaa olla jo rehellisesti sanottuna puhkipelattu. Aina samat taistelut, samat paikat, samat aseet ja samat viholliset – ainoa ero tuntuu olevan siinä, ammutaanko tällä kertaa japanilaisia vai saksalaisia sotilaita. Sen suurempaa kehitystä ei sarjassa tunnu tapahtuvan, vaikka pelejä ilmestyykin vähän väliä.

Ei siis ihme, että omat odotukseni Medal of Honor: Airbornen suhteen eivät olleet kovinkaan korkealla. Sarja on polkenut paikoillaan jo vuosien ajan, ja vaikka Airborneen luvattiinkin uudenlaista otetta taistelemiseen, en ollut vakuuttunut. Kun lopulta testasin peliä, oli yllätys suuri: tätähän jaksaa pelata!

Laskuvarjolla vapauteen

Päinvastoin kuin lajityypin peleissä yleensä, tällä kertaa ei sodita tunnelissa edeten vaan huomattavasti vapaammin. Pelin kantava idea on antaa pelaajan valita, missä hän haluaa taistella. Vaikka täydellisestä vapaudesta ei olekaan kyse, valinnan varaa on juuri sen verran, että illuusio avoimesta taistelukentästä syntyy.

Vapaamman taistelun mahdollistaa pelaajan heittäminen amerikkalaisen 82. laskuvarjodivisioonan sotilaan Boyd Traversin saappaisiin. Mies heittäytyy urheasti lentokoneesta kuudessa eri tehtävässä, jotka vievät miehen aina Italiasta Ranskan ja Hollannin kautta Saksaan asti. Tehtävät sijoittuvat operaatio Huskysta Market Gardeniin, ja viimeiset taistelut valtavassa asetehtaassa sekä ilmatorjuntalinnoituksessa ovat melko unohtumattomia. Maisemat myös vaihtelevat tehtävästä toiseen kiitettävästi, eikä koskaan tule tunnetta siitä, että tätä on jo nähty tarpeeksi.

Jokainen tehtävä alkaa laskuvarjohypyllä taistelukentälle, jonka yllä leijuessaan pelaaja voi valita laskeutumispaikkansa. Vaikka kentissä onkin vihreällä savulla merkatut turvalliset laskeutumispaikat, voi pelaaja silti halutessaan yrittää minne tahansa, vaikka suoraan natsien tuliasemien keskelle. Silloin on tosin turha luulla pysyvänsä pitkään elossa – ellei sitten laskeudu esimerkiksi katolle sakujen yläpuolelle. Aivan minne tahansa ei silti voi laskeutua, mutta tilaa on tarpeeksi, jotta vaihtoehtoja löytyy riittävästi.

Tehtävissä on aluksi ympäriinsä nippu erilaisia tavoitteita, joita voi lähteä suorittamaan mielensä mukaisessa järjestyksessä. Kun nämä ensimmäiset hypyn jälkeiset tavoitteet on suoritettu, jatkuvat tehtävät yleensä hieman suoraviivaisemmin niiden loppurutistukseen saakka.

Uskottava avoimuus

Uuden konsolisukupolven tehoja on käytetty suurten ja avoimien ympäristöjen luomiseen, mikä lisää illuusiota avoimemmasta taistelukentästä. Kun on aikansa pyörinyt maanpinnalla, alkaa paremmin hahmottaa, minne jokaisessa tehtävässä kannattaa yrittää laskeutua. Ympäristöt eivät silti ole erityisen vuorovaikutteisia, vaikka yksityiskohtaiselta näyttävätkin. Keinotekoisia rajoja ja aitoja tulee aina välillä vastaan. Pelin eduksi on kuitenkin sanottava, että niitä ei juuri huomaa tai ne eivät taistelun kaaoksen keskellä haittaa. Airborne onnistuu hyvän kenttäsuunnittelun ansiosta hiuksenhienosti kulkemaan vapauden illuusion ja pelaajan kömpelön narussa vetämisen rajalla. Uskottavuus säilyy.

Muutosta on tapahtunut myös vihollisten käyttäytymisessä. Aiemmin ne ilmestyivät ennalta ohjelmoidusti käsikirjoituksen mukaan aina tietyissä kohdissa eivätkä juuri älynmerkkejä osoittaneet. Toisin on tällä kertaa. Nyt vihulaiset käyttäytyvät koko ajan täysin oman tekoälynsä mukaan, hakeutuvat suojasta suojaan, viskovat hanakasti kranaatteja piilossa olevan pelaajan perään, rynnäköivät ja jopa perääntyvät tilanteen niin vaatiessa. Täydellisiä vastustajat eivät kuitenkaan ole, sillä välillä niillä on edelleen paha tapa jäädä avoimelle seisoskelemaan tai olla huomaamatta pelaajaa ajoissa. Illuusio älykkäistä vihollisista kuitenkin syntyy riittävästi, ja myös tällä saralla Airborne onnistuu pysyttelemään uskottavuuden puolella.

Vihollisten taso myös kasvaa tehtävä tehtävältä, ja viimeisissä meno on jo sitä luokkaa, että äitiä tulee välillä ikävä. Tosin viimeisten kenttien MG-42:lla lonkalta räiskivät kaasunaamaripäiset supernatsit venyttävät pelin uskottavuutta pahasti Wolfensteinien puolelle.

Huolimatta Airbornen luomasta vapauden tunteesta peli pyörii tiukasti pelaajan tekemisten ympärillä. Taistelukentillä tapahtuu paljon, mutta vain pelaajan läheisyydessä. Omat sotilaat eivät suorita tavoitteita pelaajan puolesta. Niitä ilmaantuu aina vain pelaajan läheisyyteen, aivan kuten vastustajiakin. Omat soltut ovat käytännössä siis pelkkää tykinruokaa tai rekvisiittaa – ja aika usein myös käyttäytyvät samalla tavalla, mutta pelaajan antaessa tulitukea tai rynnätessä itse eturivissä syntyy silti riittävän usein tunne taistelemisesta osana suurempaa joukkoa.

Tuunaa mun mutka

Aseet ovat luonnollisesti sitä normaalia toisen maailmansodan kalustoa Garandeineen, Thompsoneineen ja BAR-pikakivääreineen. Niiden käyttöä on kuitenkin onnistuttu piristämään käyttökokemuksella. Kun pelaaja käyttää tarpeeksi tiettyä asetta, hän saa sen ominaisuuksia parantavia pikku lisukkeita, kuten latausnopeutta parantavia kaksoislippaita, rekyyliä vähentäviä piipunosia ja tähtäystä parantavia tähtäimiä. Tämä luo sotimiseen aivan uudenlaista mielenkiintoa, sillä parannuksilla varustetut aseet ovat selkeästi perusversioita parempia, joten parannuksien tavoittelu kannattaa ja se pitää samalla aseistuksen elossa. Lisäksi ennen tehtävän alkua voi valita, millä aseilla taisteluun lähtee.

Näppärä ohjauksen yksityiskohta on rautatähtäimen läpi katsominen vasen liipaisin pohjassa pitämällä. Samaan aikaan voi oikeaa tikkua käyttämällä kurkkia kulmien takaa tai esteiden yli ja ali, mikä pitää ohjauksen helppona ja suojan käytön mielekkäänä. Pelaaja voi keskittyä ohjaimen sijaan sotimiseen.

Kokonaisuutena sotiminen käy Airbornessa vauhdikkaasti. Vapauden tuntu, laskuvarjohypyt, toimiva ohjaus, ympäristöjen vaihtelu tehtävästä toiseen, tasaisesti koveneva vastus ja audiovisuaalinen laatu saavat jopa lajityypin veteraanin innostumaan pelaamisesta. Vaikka peli on realismiltaan edelleen melkoista Korkeajännitystä, on uskottavuuden makua juuri tarpeeksi. Sotilaat on mallinnettu ja animoitu komeasti ja äänimaailma on silkkaa lyijyä ja rautaa sotilaiden huutoineen ja aseiden paukkeineen. Ulkoinen toteutus on alkuvalikoita lukuun ottamatta laadukasta, ja kokonaisuuden kruunaa sarjalle ominainen elokuvamainen sankarimusiikki.

Lihashaavoja

Täydellistä synninpäästöä lajityypin kangistuneista kaavoista Airborne ei silti saa. Viholliset ovat edelleen aivan liian kestäviä, kuten myös pelihahmo, joka tuntuu syövän lyijyä vaikka aamiaiseksi. Ärsyttävin piirre on kuitenkin tallennuspistesysteemi. Tilanne tallentuu vain jonkin tavoitteen täyttyessä, joten kuoleman koittaessa voi edessä olla tietyn kohdan pitkä uudelleenpelaamissessio. Etenkin kahdessa viimeisessä tehtävässä tämä rasittaa hermoja, kun samat kohdat samoine vihollisineen pitää selvittää jälleen kerran. Tilanne korostuu etenkin tehtävien loppupuolella, kun tallennuspiste jatkaa tilannetta maanpinnalta sen sijaan, että pääsisi hyppäämään laskuvarjolla uudestaan.

Sarjalle poikkeuksellisesti Airborne on myös aika nopeasti ohi. Tehtävien vapaamuotoisuus tekee niistä pakostakin melko lyhyitä kokonaisuuksia. Uudelleenpelattavuutta lisäävät onneksi joka kentässä olevat viisi taitohyppypistettä, jotka pitää löytää ja yrittää sen jälkeen laskeutua niiden mukaisesti. Jatkoaikaa saa myös moninpelistä, mutta se on melko perusmenoa – Airbornessa on panostettu yksinpeliin. Tehtäväpohjaisessa pelitilassa on kuitenkin melko kuumottavaa olla saksalaisten puolella, kun liittoutuneiden pelaajat voivat pudota laskuvarjoilla minne tahansa.

Näistä vioista huolimatta EA onnistuu Airbornella mukavasti piristämään puhkikaluttua lajityyppiä sen verran, että kyllä siitä vielä tämän yhden pelin verran innostuu. On vaikea sanoa, mitä sarjassa tämän jälkeen voi enää tapahtua, mutta tällä kertaa lopputulos on yksi sarjan parhaista peleistä. Vanha sotaratsu yllättää!

7/10
Lisää luettavaa