Medal of Honor: Heroes 2 / Arvostelut / pelaaja.fi

Medal of Honor: Heroes 2

4.01.2008 // Kirjoittanut: Tero Lehtiniemi
16

Minulla lähes aukoton ja empiirisesti todistettu teoria siitä, että jossain rinnakkaisessa ulottuvuudessa hallitsee paha ja ilkeämielinen avaruusnatsi, joka muutaman kuukauden välein aloittaa hyökkäyksen puhtoista ja neitseellistä universumiamme vastaan. Tämän häikäilemättömän hyökkäyksen välineinä toimivat skriptiräiskinnöiksi kutsutut videopelit, joiden ainoana tehtävä on muuttaa maapallon väestö hapankaalista, letkajenkasta ja nahkahousuista pitäviksi aivottomiksi zombeiksi, jotka valmistelevat maailmaa tulevien herrojensa valloitusretkeä varten.

Tämän julman hyökkäystaktiikan terävin keihäänkärki on Medal of Honorina tunnettu pelisarja. Se koostuu toiseen maailmansotaan sijoittuvista räiskintäpeleistä, joissa salakavalasti asetetaan pelaaja ilkeämielisten liittoutuneiden sotilaan saappaisiin kurittamaan akselivaltoja. Vaikka sotanäyttämöt muuttuvat, peleissä juostaan aina tyhmien joukkuetovereiden kanssa putkimaisen ja erilaisilla suojilla täytetyn alueen läpi ja tuhotaan samalla matkan varrelle osuneet natsit tai muut akselivaltojen edustajat. Matkan varrella teutoneja ilmestyy joka kolosta ja jopa täysin tyhjästä, kun pelaaja ylittää pelintekijöiden asettaman maagisen rajan. Näitä rajoja sitten piisaakin.

Erityisen varma voi olla siitä, että jos esimerkiksi käynnistää radion tai räjäyttää jotain käsikranaattia isompaa, jo puhdistetuille alueille ilmestyy neljästä suunnasta lisää vihollisia. Yleensä tilanne on vielä sellainen, ettei pelaajalla ole suojaa saati riittävästi ammuksia.

Die Fränkische, Jeden Tag so Schnell!

Heroes 2:n juoni noudattaa varsin pitkälle korkkarihenkistä Medal of Honor -kaavaa. Natseilla on uusi superase, jonka käyttö sivistynyttä maailmaa vastaan on estettävä. Juonta tosin kuvastaa hyvin se, että vaikka arvosteluversio oli jostain syystä ranskankielinen eikä tekstistä tajunnut hölkäsen pöläystä, pelin tavoitteet ja ympärillä tapahtuva meininki olivat jatkuvasti selkeitä. Tämän lajityypin peleissä sen voi laskea jonkinlaiseksi plussaksi.

Pelin noin kuusituntinen yksinpelikampanja lähettää pelaajan Normandian rannikolle tekemään erilaisia maailmanrauhaa edistäviä toimenpiteitä, kuten räjäyttelemään sukellusveneitä. Pelin haaste tulee siitä, että jo puhdistetut alueet täytetään vihollisilla tärkeiden tavoitteiden saavuttamisen jälkeen. Noin viidennen latauskerran jälkeen pelaaja löytää kuuden suunnan ristitulituksessa suojaisen paikan, josta voi aloittaa alueen varmistamisen uudelleen.

Muunlaisia haasteita on turha odottaa. Sekä teutonit että oman puolen sotilaat ovat tyhmiä kuin saappaat ja tyytyvät lähinnä tapattamaan itsensä juoksemalla päättömästi eteenpäin tai kykkimällä laatikoiden takana selkä kohti vihollista. Ainoa tapa, jolla nämä sankarit pärjäävät, on noin kuusinkertainen ylivoima.

Asento, lepo

Medal of Honorin edellinen Wii-tulokas Vanguard oli kaikin puolin heikko esitys, joten alamaisten uskollisuuden varmistamiseksi Herr Reichsführer on tehnyt siihen muutamia uudistuksia. Wiimoteksi kutsutun kulttuuri-imperialismin käsikassaran avulla voi nyt kokea virtuaalisodan entistäkin paremmin. Radioiden ja pommien viritykset ovat minipelejä, mutta todellinen hupi alkaa, kun päästään ampumaan singolla ja heittämään kranaatteja. Singolla ammutaan siten, että wiimote nostetaan olalle, minkä jälkeen sillä tähdätään ja ammutaan kuin kertasingolla ikään. Kranaattien viskominen vaatii mokkulan viskaamista Wii Sports-hengessä, ja toiminnot tuntuvat sekä hyviltä että luontevilta

Peli tukee myös taannoin julkistettua Wii Zapper -tykkiä, mutta siitä ei ole paljon iloa. Vaikka tuntuma tykkiin on sinänsä hyvä, pelin ohjaustyyli tekee tykillä pelaamisesta lähes mahdotonta. Jopa perusräiskintä tuntuu tarpeettoman hankalalta, koska lähes aina käytössä olevaa tarkempaa tähtäystä ei voi käyttää luontevasti Zapperin kanssa ja vähänkin vaikeampien erikoistoimintojen käyttämisestä lienee turha edes puhua. Pelin tarinamoodin tehtävät voi käydä läpi kolikkopelihenkisenä raideräiskintänä, jolloin Zapper toimii yllättävän hyvin. Se on hyvä esimerkki siitä, millaisissa peleissä Zapperia kannattaa tukea.

Peli on oman alustansa mittapuulla varsin näyttävä, joskin isommissa rähinöissä ruudunpäivitys hidastuu selvästi. Äänimaailma ei vakuuta. Kielimuurin ja käytetyn sotataktiikan vuoksi kuvittelee helposti olevansa keskellä normandialaisten partisaanien itsemurhahyökkäystä hallitun sotilasoperaation sijasta.

Vaikeita päätöksiä

Kun Medal of Honor: Heroes 2:ta pelaa, joutuu koko ajan kysymään itseltään, miten peliin pitäisi suhtautua. Vastauksen löytäminen on kovin vaikeaa. Vaikka peli hyödyntää Wiin ohjaimia melkein yhtä jämäkästi kuin Metroid Prime: Corruption ja räiskintä on toteutettu viihdyttävästi, genren ja Medal of Honorien helmasynnit tulevat jatkuvasti esiin ja saavat unohtamaan hyvät ja positiiviset asiat.

Räiskintäpelinä Heroes 2:ssa ei ole suurempaa vikaa. Erityisesti singolla ampuminen on todella hauskaa, ja Wiin ohjaimia on käytetty maltillisesti. Kikkailua piisaa, mutta kaikki on toteutettu luontevasti ja innovatiivisesti. 32 pelaajan moninpeli, jota testiversiolla ei valitettavasti päässyt pelaamaan, kuulostaa kunnianhimoiselta. Amerikasta kulkeutuneiden huhujen mukaan se myös toimii hyvin.

Medal of Honor: Heroes 2 edustaa lajityyppiä, jolla varmasti on ystävänsä, mutta minulle sen ongelmat ovat ylitsepääsemättömiä. Se on rehellisesti ensimmäinen peli vuosiin, jonka ääressä olen huutanut ja kiroillut pelisuunnittelun järjettömyyden herättämässä raivonpuuskassa. Vaikka pidän räiskintäpeleistä, Medal of Honor: Heroes 2 on henkisesti täysin kestämätön kokemus. Sen yksinpeli on skriptipelien Haadeksen syvin kolkka, jonne edes itse Orfeus ei uskaltaisi.

Vaikka pelin ohjaustyyli on askel tulevaisuuteen, peli on muilta osin liian pitkä loikka menneisyyteen. Tyhjästä ilmaantuvat viholliset eivät sinänsä ole rikos, mutta tällä kertaa ne on toteutettu niin törkeästi ja amatöörimäisesti, ettei armoa heru. On kuitenkin sääli, ettei pelin moninpeliä voitu testata. Kannattaa muistaa, että arvosana perustuu pelkästään yksinpelikokemukseen.

 

Elämää juoksuhaudoissa

Pelin surkuhupaisaa skriptausta kuvastaa hyvin sen alkupuolelle sijoittuva esimerkki. Pelin toisessa tehtävässä pelaaja saa yksiköineen tehtäväksi räjäyttää muutaman saksalaisen sukellusveneen. Pari ensimmäistä räjäytyskeikkaa sujuvat ihan hyvin, mutta viimeisessä alkaa tapahtua. Jo pelkkä matka pommin sytytyspaikalle on tuskallinen, kun hunneja vyöryy suojattomalla sukellusveneen kannella niskaan kolmesta suunnasta.

Kun pommi on saatu viritettyä, noin neljästä suunnasta ilmestyy lisää joukkoja ja pakoreittikin tukitaan lihamuurilla. Homma on turhauttavaa, sillä ristitulituksen ja suojien puutteen ohella vaikeutta lisää se, että kannelta pitää juosta pois heti, kun pommi räjähtää. Pelaajan mukana seuranneet apujoukot katoavat tietenkin samassa syssyssä jonnekin limboon.

5/10

Kommentit

Käyttäjän mafet kuva
mafet

On Kyllä Vähän tylsä

Käyttäjän oscarlol24 kuva
oscarlol24

ei näytä brilliantilta, eikä grafiikatkaa oo hy

Käyttäjän Jedy kuva
Jedy

Tätä voi kuvailla yhdellä sanalla: Pettymys

Käyttäjän Topodi kuva
Topodi

PSP ei ole tehty FPS-pelejä varten.

Käyttäjän Lord Tumi kuva
Lord Tumi

ohjaus toimii! (siis wiillä)

Käyttäjän Pyramidhead kuva
Pyramidhead

Loistava ohjaus ja hyvä nettipeli (Wii)

Käyttäjän Gold kuva
Gold

Moninpeli rokkaa, mutta silti liikaa vikoja

Käyttäjän -GoGo- kuva
-GoGo-

Ihan ok,moninpeli pelastaa paljon.

Käyttäjän Christopher_Bobo kuva
Christopher_Bobo
Käyttäjän zaroxs kuva
zaroxs

Nostoja