Todellisuus on tarua tylsempää
Hiljaiseloa pitkään viettänyt Medal of Honor -sarja yrittää nousta takaisin maineeseen rintamalla, jota hallitsevat nykyään Battlefield 3 ja Call of Duty. Sen pelit ovat aina enemmän tai vähemmän panostaneet sotilaiden tarinaan ja tapahtumien todenmukaisuuteen. Edellisessä osassaan se yritti tehdä samaa toisen maailmansodan sijaan nykyajassa. Peli keräsi ehkä kiitosta juuri todenmukaisuudestaan, muttei juuri pelillisistä ominaisuuksistaan. Onko tästä otettu oppia jatko-osassa?
Warfighteria on tehty ennennäkemättömän tiiviissä yhteistyössä USA:n armeijan erikoisjoukkojen eliitin kanssa. Se on poikinut ehkä todenmukaisimman sotaräiskinnän ikinä, jonka tapahtumat pohjautuvat niinkin tarkasti tosielämään, että kaksi sen tekemisessä mukana ollutta laivaston sotilasta sai syytteen sotilassalaisuuksien paljastamisesta. Tarinassa seurataan muutamaa ”tuntematonta sotilasta”, jotka jahtaavat terroristeja ja erään vaarallisen räjähteen alkuperää ympäri maailmaa.
Tarina on sotaräiskinnäksi yllättävän henkilökohtainen ja tarjoaa varsin mielenkiintoisen ikkunan ammattisotilaiden elämään, mutta ei varsinaisesti tempaa mukaansa. Kaikessa on hieman sisäpiirin jutun makua, ja eniten pelistä sekä sen tarinasta saavatkin irti vain ne pelaajat, jotka osaavat tunnistaa lukuisat pienet yksityiskohdat ja osaavat arvostaa pelin pikkutarkkaa erikoissotilaiden toiminnan kuvausta. Mieleen tulee helposti Act of Valor -elokuva sekä Kasvottomat sotilaat -tv-sarja. Keskivertopelaaja ei kaikkea tätä välttämättä osaa arvostaa, ja hänelle käteen jaa vain keskinkertainen sotilasräiskintä.
Warfighterin ongelma onkin juuri siinä, että todenmukaisuuden tavoittelussa on unohdettu rakentaa sen ympärille tarpeeksi mielenkiintoinen peli. Nyt pelaaminen on niin tiukassa ennalta määritettyjen tapahtumien ampumaratatunnelissa etenemistä, että jopa Call of Duty -sarja jää toiseksi. Asiaa ei auta poikkeuksellisen rikkinäinen vihollistekoäly, joka osaa kyllä suojautua, mutta vastaavasti monesti rynnii sokeana eteenpäin tai jää vain paikalleen pykimään. Ampumisessa on varsin hyvä tuntuma, mutta röntgenkatseen omaavat ja tarkasti ampuvat viholliset tekevät tulitaisteluista ärsyttävää suojassa kykkimistä. Toki sen voi myös sanoa olevan realismia.
Vajaan kuuden tunnin mittaisen yksinpelin parasta antia ovatkin hieman yllättäen muutamat ajoneuvo-osuudet, joissa ei ammuta lainkaan. Niistä etenkin jälkimmäinen, ajoneuvohiippailua sisältävä osio, on varsin mieleenpainuva, mitä ei pelin muista osioista juuri voi sanoa.
Kehuja pitää antaa siitä, että moninpelin suhteen on yritetty tehdä jotain muuta kuin kopioida Battlefieldiä tai Call of Dutya. Warfighterin moninpelissä eri maiden erikoisjoukot ottavat yhteen sotapeleissä, joissa painopiste on taisteluparitoiminnassa. Taisteluparit voivat tukea toisiaan monilla eri tavoilla, jotka rohkaisevat toimimaan yhdessä. Räiskintä on myös tavallista hidastempoisempaa, joten hiippailu ja väijyminen ovat toimivia taktiikoita. Pelitilat ovat myös hieman tavallisuudesta poikkeavia, mutta pienet tekniset bugit, kuten epäselvä osumantunnistus ja nykivä liike, ärsyttävät koko ajan. Silti moninpeli voi tarjoa pitkäikäisempääkin viihdettä, sillä ainakaan se ei ole sitä samaa kuin muissa peleissä.
On harmi, ettei Warfighter onnistu tarjoamaan parempaa pelillistä kokonaisuutta. Se on ikävä osoitus siitä, ettei todenmukaisuus automaattisesti tarkoita kiinnostavampaa sotapeliä. Hämmentävää kyllä, asia näyttää olevan juuri päinvastoin. Nyt se jää auttamatta spektaakkelimaisempien lajitovereidensa varjoon, eikä ajoittain keskeneräisen tuntuinen tekninen toteutus auta asiaa.